Varrasperän jenkka:
Kantolahti, Kivelä ja Varrasmäk,
Kehälään kun nousi niin Kuuselan näk,
Kantolahti, Kivelä ja Varrasmäk,
Kehälään kun nousi niin Kuuselan näk.
Virsut ne sano että sit, sit, sit
muuramsuolla kun asteltiin
lakkoja ei löytynyt ollenkaan,
suppuja meillä ol tuokkosessa.
(Sanat: Ida Issakainen)
Surkeejärvi valssi myös Ida Issakaisen käsialaa.
Alunperin Varrasperä sijaitsi Jämsän alueella. Myöhemmin kuntien itsenäistyttyä se rajoittui Korpilahden, Petäjäveden ja Koskenpään kuntien rajamaille.Samalla se sijaitsi eri kyläkuntien reunamilla: Tikkala, Moksi ja Parkkola eli oli " pieni kulmakunta keskellä ei mitään".
Seutu oli sankkaa metsikköä, mäkistä ja kallioista. Pikku lampia ja suurempi Surkeejärvi siinteli puiden lomitse. Vähäisiä niittyjä, peltotilkkuja ja suoalueita siellä täällä. Kallioperä pääosin graniittia mutta joukossa emäksisiä kivilajeja kuten kuparia ja nikkeliä pieniä määriä. Alueella sijaitsi 1800- luvulla viisi torppaa: Varrasmäki, Kantolahti, Kehälä, Kivelä ja Kuusela. Erikoista oli se, että torpat kuuluivat useille eri taloille: Varrasmäki (Kaakkosuo) valtionmaan kruununtorppa, Kivelä ja Kehälä Tikkalasta, Kantolahti Pellonpäästä ja osin Järvenpäästä, Kuusela Laukkalasta.
Myöhemmin 1940-luvulla rakennettiin asutustilat Pekanmäki, Kotavuori ja Lähdesuo.
Teitä ei ollut, kinttupolkuja polveili metsikössä. Leveämmillä kiemuraisilla poluilla pääsi hevosellakin kulkemaan. Varhaisina aikoina kuljettiin jalkaisin kirkkoon, myöhemmin hevosilla. Lähin iso tie oli n. 5 km:n päässä kirkolta Parkkolaan tuleva kärrytie. Keväällä 1875 Korpilahden kuntakokous käsitteli Petäjäveden talollisten kirjeen jossa esitettiin ko. tien jatkamista Petäjävedelle tai uutta linjausta Moksin kautta. Kuntakokous päätti 1888 myydä huutokaupalla " Pohjolan-Wihtalahden-Parkkolan maantien 1000 kyynärän palasissa tehtäväksi lailliseen kuntoon". Tielaki tuli voimaan 1921 ja tie siirtyi kunnalle. Valtiolle tie luovutettiin 1928.
 |
| Varrasperä kartalla |
Varrasperälle kulki tie Nättilän
mutkasta Kehälän mäen alitse Kivelään ja siitä Kantolahteen jonka pihan läpi
jyrkkään notkelmaan ja pääsääntöisesti kuljettiin kohti Tikkalaa
Petäjävedentielle Viljaspohjan maitopöydän kohdalle. Pekanmäentie oli aluksi
yksityistie, jolla oli 34 eri osakasta, osuuksia voi olla enemmän esim.
Metsähallitus. Tie saatiin autolla ajettavaan kuntoon 1960-luvun alussa,
nykykuntoon v. 1963. Tie päättyi Kotavuoren risteykseen muutama sata metriä
ennen Varrasmäen taloa. Valtiolle tie siirtyi 1970. Pekanmäentien jatke Moksin
maantielle tehtiin aluksi yksityistienä. Sen tekemisen merkeissä pidettiin
monta palaveria, koska sen tarpeellisuudesta ja linjauksesta oltiin alussa eri
mieltä. Osakkaat ja osakkuushinnat sovittiin, tienhoitokunta perustettiin huolehtimaan tien hoidosta ym.
Näin kulmakunnan liikenneyhteydet paranivat oleellisesti. Valtiolle tie
siirtyi 1970-luvun puolessa välin.
Posti tuli ensin vanhojen korttien mukaan osoitteella Rannila Tikkala, sitten Lastu Korpilahti. Myöhemmin posteljooni alkoi tulla Moksin kautta. Posti kulki vain arkisin, nykyisin se tulee jakelulaatikoihin myös viikonloppuisin.
Puhelinlinja vedettiin v.1961 Parkkolasta päin Pekanmäkeen asutustilasopimuksen mukaan. Siellä naapurit saivat käydä asioitaan hoitamassa. Muihin taloihin puhelinlinjat vedettiin v.1973 Moksista. Sieltä linja jatkui myöhemmin Kotavuoreen. Varrasperä oli pitkään ilman sähköjä. Päreet ja kynttilät loivat himmeää valoaan pikku pirtteihin, sittemmin lyhdyt ja öljylamput tulivat muotiin. Ns. Petromaxit olivat tehokkaampia ja rinnalle tulivat kaasuvalaisimet ja myös kaasuliedet. Varrasmäen nuori isäntäväki alkoi pontevasti ajaa 1970- luvun alussa sähköistämisasiaa ja valot syttyivät 1974. Kotavuori jättäytyi pois sopimuksesta mutta liityi muutaman vuoden päästä sähköverkkoon. Sähkölinja vedettiin Ylä-Muuratjärven suunnalta. Näin syrjäseutu oli astunut sivistyksen piiriin.
Lasten koulunkäynti oli hankalaa pitkien matkojen takia. V. 1858 Korpilahdelle tuli kiertävän lastenopettajan virka. 1874 pitäjä jaettiin kahdeksi ja 1876 kolmeksi koulumestarin piiriksi.
Vuotuinen palkka oli kappa rukiita talon ja puoli kappaa torpan savulta, lisäksi kouluakäyvien itsellisten ja käsityöläisten 10 kopeekkaa hopeassa. Kiertokoulu eli viikkokoulu kesti talossaan kaksi viikkoa, sitten siirtyi toiseen lukusijapiiriin. Aapeluksessa oli numerot ja kertomataulu. Pienet jukursivat rihvelitauluun piirustimia. Luettiin Raamattua, katekismusta ja raamatunhistoriaa. Aamulla kahdeksan maissa aloitettiin, ei ollut välitunteja. Opettajalle tarjottiin kahden pintaan päivällistä, lapset söivät eväitään ja viettivät ruokatunnin. Koulupäivän pituus oli jopa 10 t sinne seitsemään kahdeksaan asti. Talikynttilät valonlähteenä hämärän tunteina. Pitkämatkaiset yöpyivät usein talossa.
Kuusela kuului Tikkalan koulupiiriin, muut talot Moksiin. Reppu tai kontti selässä lapset tarpoivat aluksi Moksiin kouluun, sittemmin Heinämäkeen kinttupolkuja pitkin. Talvella kahlattiin hangessa tai sujuteltiin suksilla jos ne omisti. Eipä tuo vaatepuolikaan ollut häävi siihen aikaan: jalassa pässinpökkimät ja virsut tai suutarin tekemät pieksut tai varsikengät, sittemmin töppöset. Myöhemmin tulivat kumisaappaat ja tennarit- eipä muita kenkiä juuri saatukaan. Varhain keväällä lapset juoksivat paljain kintuin; no olihan ne " variksen saappaat" sitten.. Päällysvaatteet olivat pitkään sarkaa tai kotikutoista pellavaa. Rukki, kangaspuut ja sukkapuikot olivat ahkerassa käytössä puhdetyöaikaan tai sadetta pidettäessä.
Alueen kouluoloja ja koulun sijaintia pohdittiin 1950-luvun alussa. Uuden koulun ehdotettu paikka mm. Kantolahden maille, Aholan mäelle ym paikkoihin. Koulu rakennettiin kuitenkin valmistuen 1954 Ylä- Muuratjärvelle.
Kyläkunta eli omavaraistaloudessa. Metsästys ja kalastus olivat tärkeitä jo elannon hankinnassa. Marjat, sienet ja juurekset olivat arvossaan. Joka talossa oli vähän karjaa, kanoja, sika, ehkä lampaitakin. Peltoja raivattiin joka taloon lisää. Elämä oli työteliästä. Opiskelemaan ja työnhakuun piti lähteä muualle. Yhteistyö oli voimaa talkootyön tai ns. työvaihdon muodossa. Kuulumisia ehdittiin käydä kertomassa naapureissa kävellen pitkiäkin matkoja; nykyisin autoistumisen myötä kyläilyt miltei loppuneet, ei tupsahda "yllätysvieraita" kuten ennen. Kukaan ei sano : tulin katsomaan kun ei ole nähty pitkään aikaan. Ennen " talo eli tavallaan, vieraat tuli ajallaan" eli jos vieras tuli ruoka-aikaan sai istahtaa pöytään, jos heinäntekoaikaan voi vieraskin ottaa hangon varresta kiinni.
Anneli Viren
_______________________________________________
VARRASPERÄN VAIHEITA
Yleistä:Suur-Jämsän historiassa mainitaan Varrasperän taloiksi: Varrasmäki, Kantolahti, Kehälä, Kivelä ja Kuusela.
Em. tiloista on omat tietonsa annettu tiedossa olevista syntyvaiheista.
1940-luvun loppupuolella tuli uudisasutusta valtionmaille, niin sanotut rintamamiestilat.
Kotavuori eli Lestelin Arvi ja Aili perheineen kylmään korpeen he alkoivat raivata ja rakentaa
itselleen kotia ja elantoa. Arvi oli syntyjään Putkilahden poikia ja Aili-emäntä Heinosniemeltä
lähtöisin.
Lestelinit asuivat perheineen Korpiahossa ennen Kotavuoreen tuloaan. Käsi- ja hevospelillä he
raatoivat itselleen asunnon, navetan ym. rakennukset. Ensin tilapäiset ja sittemmin varsinaiset.
Työtä riitti niin kauan kuin voimiakin. Lapset aikuistuivat ja lensivät ulos pesästään sitä myöten kun siivet kantoivat. Aili-emäntä hankki omaa rahaa kotitöiden lisäksi hieromalla ja kuppaamalla.
Iloisena ja huumorintajuisena ihmisenä. Vasta sairaala oli viime hetkinä paikka poissa Kotavuoresta, niin syvästi he olivat kotipaikkaansa kiintyneet.
Toinen uudisperhe oli Niilo ja Bertta Koskinen perheineen. He alkoivat raivata ja rakentaa Pekanmäen tilaa, joka myös oli täysin korpea. Niilo ja Bertta olivat Tikkalankylän kasvatteja alkujaan. Tilapäisasuntoa rakentaessaan he asuivat väliaikaisesti Varrasmäen pihatuvassa. Antti-poika oli silloin ollut pieni poika. Niin syntyi Pekanmäkeen ajan kanssa tarpeelliset rakennukset ja pelto ympärille. Perhettä elätettiin maasta ja metsästä. Lasten aikuistuttua yksitellen hekin perustivat perheensä ja lensivät ulos pesästä. Nuorin pojista Antti opiskeli kirjeopiston kautta keskikoulun jo siihen aikaan.
Ajan saatossa Pekanmäen navetta tyhjeni ja ihmiset vanhenivat, mutta elämänsä viime hetkiin saakka he olivat Pekanmäessä. Tällä hetkellä 2005 tila on tyttären ja pojan omistuksessa, jossa he viettävät vapaa-aikaansa ja tekevät metsänhoitotöitä. Kolmas uudisperhe Veikko ja Lempi Santanen perheineen aloittivat Lähdesuon (Lähesuo) asuttamisen, raivauksen ja raatamisen kuuden lapsensa kanssa, joista nuorimmat syntyivät Lähdesuolla.
Lähesuon Veikko-isäntä oli alkujaan Moksinkylän poikia ja Lempi-emäntä Kangasniemen tyttöjä. Myös he rakensivat tarvittavat rakennukset ja pellot ympärille, mistä sai elantoa perheelle. Veikko-isäntä oli haavoittunut sodassa, muuta kyllä hän perheensä kasvatti aikuiseksi, josta jokainen lapsi aikanaan hakeutuivat töihin ulkopuolelle tilan. Niin jäivät aikanaan myös Veikko ja Lempi kahdestaan Lähdesuolle. Kun ikää karttui ja voimat väheni, muuttivat he Muurameen vanhuudenpäiviä viettämään. Osan tilan metsämaasta he möivät ulkopuolisille, sen sijaan rakennukset ja loppu maaomaisuus jäi tilaan, jota myös Veikko ja Lempi kesäisin lastensa kanssa pitivät loma-asuntona. Veikko-isännällä kotipuolen ikävä iski Muuramessa oloaikana, joten hän välillä pyörähti yksinään taksilla katsomassa Varrasperän kuulumiset. Tilaa hallinnoi nykyisin perikunta.
TIESTÖ
Vuosisadan 1900 vaihteessa Varrasperältä paras kulkuyhteys oli hevostie Tikkalankylään, linnunpolku Toijalaan (Parkkopohjaan) myöskin hevostie Kantolahden ja Kantalan kautta Moksinkylään. Tietenkin talvisin Surkeenjärven ylitse. Siihen aikaan hevonen oli yleisin kulkuväline, joillakin polkupyörät.
1940-luvun loppupuolella ja 1950-luvun alkupuolella asutustilallisten tultua Varrasperälle valtio rakennutti Pekanmäentien Parkkolaan, johon myös Varrasperän vanhempien tilojen oli osallistuttava kustannuksiin, joskin arvelivat kyläläisten tietä käyttävän. Virenin Jalmari oli ollut kovana, hän ei tietä sinnepäin tarvitse, hänet saa ampua jos hän sillä tiellä on. Jalmari käytti Moksiin menevää tietä enimmäkseen. Siitä ei ole tietoa saiko Jalmari vapautusta maksusta, mutta ei hän tainnut tietä käyttääkään.
1963 syksyllä Pekanmäentie peruskorjattiin valtiontieksi Kotavuoren tienhaaraan asti. Tästä jatkui
yksityistie Varrasperälle ja Tikkalankylälle. Pekanmäentien parannuksen jälkeen Varrasperän maidot haettiin Kotavuoren tienhaarasta, jokaisen tilan oli siihen asti rahdattava maidot omin keinoin. Aikaisemmin Varrasperältä maidot olihevoskyydillä viety ensin Tikkalaan Lastun maitokopille, joka oli yhteisesti rakennettu.Myöhemmin, kun Pekanmäentie oli parempikuntoinen, maito kuljetettiin (Toijalaan) Parkkopohjaan, minne maitokoppi sittemmin siirrettiin, mutta vuorokuljetus hevosilla toimi.
1960-luvun alussa oli ns. Mäkelän tielle perustettu tienhoitokunta, jossa Varrasperäset olivat
osakkaana. Siihen aikaan alettiin parannella tieolosuhteita myös Tikkalankylän suuntaan.
1962 oli aloitettu suunnitelmat Varrasperältä Moksiin yhdistävä tiehanke, jossa puuhamiehinä
olivat Järvenpään Erkki ja Aaro sekä Lindemannin Reino.
Kun uusi yhdistävä tiesuunnitelma Varrasperältä Moksiin oli käynnistetty, eivät varrasperäset olleet enää halukkaita maksamaan Mäkeläntien hoitomaksuja. Suosiollahan ei eroa tieosakkuudesta annettu, joten tiekokoukseen Mäkelään lähti Varrasperän edustajisto. Kokoontuminen oli Varrasmäessä, Kivelän emäntä Marjaana asteli tömisevin askelin Varrasmäen kalliota alaspäin, niin myös Kehälän Aino-emäntä ja Varrasmäen Vihtori-isäntä pakkasivat itsensä autoon Usko kuskina. Kantolahden Jalmari ajeli mopolla, siinä rähinäremmi, matkalla tiekokoukseen.
Erolupaa ei siinä kokouksessa myönnetty, joten asia oli vietävä maajako-oikeuteen perusteluineen. Se ratkaisi asian 6 päivä marraskuuta 1964 ja varrasperäset vapautettiin Mäkelän tieosakkuudesta.
14. helmikuuta 1964 Järvenpään talossa Moksissa perustettiin tienhoitokunta Moksista Varrasperälle tulevalle uudelle tielle. Kokouksen puheenjohtajana toimi Yrjö Ratia ja sihteerinä Jalmari Viren.
Tieosakkaita oli 19, tien pituus 4,1 kilometriä. Mutta tien perustaminen ei sujunut mutkitta, koska
tien paikka oli paikoin väärässä paikassa, joten tien paikkakin oli ratkaistava maajako-oikeudessa.
Kuitenkin tie rakennettiin 1968 yksityistieksi, asiassa oli innokkaasti mukana myös kesäasukkaat,
joista tienhoitokuntaan valittiin Erkki Salminen Jyväskylästä. Uusi aika alkoi, matka kirkolle lyheni
Varrasperältä 10 kilometriä suuntaansa, kaksi maitoautoa ajoi perättäin läpi Parkkolasta Moksiin
jne. Kauppa-autot liikennöivät kolme kertaa viikossa, jopa samoina päivinä kahden eri firman auto.
 |
| Tien tekoa 1968 Mäkelänkylätien haarassa: kuvassa oikelta Usko Mäkinen, Mikko Kuusela, pillarikuski Toivo Poikolainen Hankasalmelta, Olavi Jokinen, Tyyne Kuusela, Juhani Kuusela ja Tauno Kuusela. Pillari Keski-Suomen Raivaus yrityksen. Kuva: Kehälän albumissa |
1970 Varrasperän yksityistietä alettiin ajaa TVH:lle innokkaasti. Kaksi eri puolueen
kansanedustajaa teki töitä Helsingin päässä penkoakseen tiepaperit isosta pinosta päällimmäiseksi ja asiat hoituivat nopeassa tahdissa. Katselmuksessa tien ajoleveydeksi määrättiin 5 metriä ja ohituslevennykset tehtäväksi ennen hyväksymistä. Tuumasta toimeen, pankkiin asialle, tienhoitokunnalle ei rahoitusta luvattu, vaan yksityisille tieosakkaille. Erkki Järvenpää ja Usko Mäkinen päättivät ottaa lainan, Aaro Järvenpää lähti tukihenkilöksi mukaa. Asiointivuoroaan pankinjohtajan kanssa odotellessaan Korpilahden Osuuspankissa Erkki Järvenpää matka päättyi yllättäen. Lainan otto sillä kertaa jäi sikseen, oli tehtävä uusi yritys paremmalla onnella, Usko Mäkinen nosti tienhoitokunnalle lainan omiin nimiinsä, joka riitti pankille. Tie kunnostettiin vaatimusten mukaan ja 28.9.1973 tie luovutettiin valtion omistukseen ja hoitoon.
Luovutustilaisuuden puheenjohtajana toimi Jorma Järvenpää, hänen toimestaan Järvenpään
rantasauna lämpesi ja vastaanottajat saunotettiin, jossa isännöimässä olivat Aaro Järvenpää, Usko Mäkinen ja Erkki Salminen. Näin saavutettiin tarkoituksenmukainen päätös yksityistieasiaan, joka yhdisti samalla Pekanmäentien, joka oli kymmenen vuotta aikaisemmin jäänyt valtion hallintaa. Sen sijaan Varrasperäntien rakentamiskustannukset jäivät osakkaiden maksettaviksi.
SÄHKÖISTYS
Varrasperällä elettiin vielä 1960-luvulla öljylyhtyjen ja tilleylampun valossa, kunnes sitten 1960-
luvun puolivälissä alkoivat kaasuvalot tulla tutuksi ja mm. Varrasmäessä asennettiin jokaiseen
huoneeseen yksi lamppu. Navetassa oli kaasupullon päähän painettu valaisin, jota tarpeen mukaan kuljetettiin tarvittaviin kohteisiin. Vesipumppuun ostettiin polttomoottorilla toimiva pumppu, joka nosti veden kaivosta. Kyllä siinä nuoriemäntä oppi pumpun käynnistämisen sekä tilleylampun sytyttämisen, joka välistä roihahti ilmi valkeaan. Mutta oppia ikä kaikki.
Kyllähän sähkövalojen hankintaa oli useasti suunniteltu Varrasperälle, milloin Moksin Järvenpään
suunnasta, milloin Surkeejärven yli, mutta aina oli suunnitelmat kumoutuneet milloin mihinkin.
1973 tuli Varrasmäen isäntäväen päähänpistos, että nyt on valot saatava, ei enää voi elää ilman
sähköjä maatiloilla. Keski-Suomen Valolta Petäjävedeltä saatiin vastaus: ei koskaan Varrasperälle. Mutta annas olla, sisu sen kuin lisääntyi, lähdettiin Saarijärvelle pääpaikalle asiasta selvää ottamaan, sieltä annettiin Petäjävedelle määräys mennä pitämään perustava sähkökokous, johon kutsutaan Varrasperän kaikki kahdeksan tilaa, jotka ovat ilman sähköjä.
Perustava kokous pidettiin Varrasmäessä, läsnä olivat kaikki sähköttömät tilat ja sopimukset kirjoitettiin sinä iltana seitsemälle tilalle, ainoastaan Arvi Lestelin ei sopimusta tehnyt. Kantolahden Jalmari sopimusta kirjoittaessaan puheli, että kyllähän tässä mökiltään lähtö voi tulla. Muut vilkuilivat toisiaan hymy suupielessä, koska pidimme Jalmarin rahapussia kaikkein paksumpana siihen aikaan. Tosin Kotavuoren Arvi-isännän kuoltua, Aili-emäntä laitatti sähköt, jotka sitten tulivat kalliimmaksi, mitä alkujaan olisivat olleet. Loppujen lopuksi sähköt tulivat h-hetkellä, sillä kun väestö ikääntyi, valon ja lisälämmön saanti oli helppoa, eikä kukaan lähtenyt mökistään. Tosin kunnan avustusta ei liiennyt silloinkaan, mutta pankit antoivat lainaa.
POSTI
Posti Varrasperälle tuli Tikkalan kautta Mehtoseen, mistä kulkiessaan ja kaupalla käydessään joku aina toi tullessaan.
26.4.1936 pidettiin postikokous Mäkelässä, jossa anottiin Lastu- eli Viljasmyllyltä haarautuvaa 6,5
kilometrin postinkantolinjan avustusta, joka oli aikaisemmin toiminut kyläkunnan avustuksella.
Jättöä pyydetään maantieheitto muutettavaksi sisäheitoksi, koska paikka oli aivan maantien varrella.
Anomusta Postihallitukselle ajamaan valittiin Toivo Myllymäki (Mäkelän isäntä). Kokouksessa oli
läsnä 14 henkilöä, puheenjohtajana toimi Lauri Perälä Moksistaja sihteerinä oli Salme Myllymäki
(Mäkelän tytär) Anomus hyväksyttiin myöhemmin. Postinkantajina olivat Helmi Kuusela ja hänen
Maija tyttärensä koulumatkallaan kantoi postia. Sittemmin Lyydia Ahonen( Peippo) oli postinkantajana ja 1950-luvun puolivälissä postinkanto siirtyi Varrasmäkeen Toini-tyttärelle ja sen jälkeen Lempi-tyttärelle aina 1962 saakka, jolloin tilapäinen sopimus ja postivalan vannoi Varrasmäen Annikki-miniä ja varapostin Usko.
Posti kannettiin kolmesti viikossa Lastun kaupalta ilta-päivälinja-autolta, joka oli Lastulla 15.30. Kanto oli pääasiassa jalkaisin tai polkupyörällä, talvella tuiskuilla hevosella, koska tie oli täysin luminietosta. Posti oli toimitettava huoneissa sisälle, vaikka ei aivan tienvarressa ollutkaan. Varrasmäestä postinsa hakivat Lesteliinit, Kantolahtiset, Kehälän posti jätettiin Kivelään. Pikkuhiljaa hakukerrat lisääntyivät, yksi päivä viikossa lisää kunnes kanto oli sitten jo kuutena päivänä viikossa ja ikääntyville, kuten Kantolahteen, Kehälään ja Lesteliiniin vietiin kotiin saakka.
Alkuaikoina pakkaset paukuttivat nurkkapieliä pimeässä samoin Puolivälin ovet, jotka tuulet olivat aukoneet, antoivat vauhtia jaloille. Välistä Vihtori-pappa kävi hakemassa, vielä silloinkin, kun postinkanto oli siirtynyt aamupäivälle, kun posti tuotiin kirkolta Martti Kaura-ahon taksilla.
Kerrankin talvisaikaan Vihtori-pappa taas halusi käydä postinkannolla, hän lähti hevosella kuten
ennenkin, mutta hevosta säästävänä oli noussut Mäkelän mäessä pois reestä perään kävelemään, tämän huomattuaan hevonen päätti näyttää miltä meno maistuu postireessä, pyyhälsi kotiin papan jäädessä kävelemään. Taisi siinä papan tunteet kuumentua pahan kerran, kun kotiin päästyä vielä nuhdeltiin: Mitäs nousit pois reestä. Eikä muu auttanut kuin uusi kierros kohti Mäkelää ja muita jättöpaikkoja.
Kunnes sitten tieolosuhteet paranivat ja Mäkeläntielläkin päästiin liikkumaan autolla, johon postikin siirtyi, useimmiten Usko kantoi. Mummojen kahvipannut olivat useasti kuumana oottamassa postin tuojaa, välistä täytyi auttaa saunaan vesisankoa, se oli sen ajan yhteistyötä. 1994 postinkanto lopetettiin Varrasmäestä ja linja liitettiin Korpilahden kirkolta alkavaksi isommaksi lenkiksi ja haasteet muuttuivat tälläkin saralla.
PUHELIN
1950-luvulta alkaen Varrasperän ainut puhelin oli Pekanmäessa, mistä jokainen kävi soittamassaeläinlääkärin, keinosiementäjät ym. asiat. Puhelin sijaitsi kamarissa minnekä saappaat jalassa
tallusteltiin muina miehinä.
1970-luvulla Varrasperälle alettiin hankkia puhelinlinjaa, joka loppujen lopuksi sittemmin oli joka
talossa. Ilman puhelinta tultiin toimeen, mutta aika toi muutospaineet, joka sitten koettiin
tarpeelliseksi. Samalla myös naapurissa käynnit vähenivät, koska televisiot veivät oman ajan ja puhelimella voi soittaa pienet asiat. Vierailulle odotettiin jopa kutsua eli määräaikaa! Elämäntyylin muutokset alkoivat ohjata ihmisten käyttäytymistä. Nykyisin ollaan jo niin tarpeellisia, että täytyy olla kännykät jokaisella perheenjäsenellä. Aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä vietiin!
KOULU
1900-luvulla alkupuolella Varrasperän lapset kävivät kiertokoulua Moksissa.1930-1950 Tikkalankoulussa ja osa Moksin koulussa.
1950-luvulla kouluhistorian mukaan koulua on suunniteltu Aholan mäen ja Varrasperän tienoille, kun supistettu koulu on ollut Heinämäen talossa, silloin suurin osa lapsista on asunut Pekanmäentien varrella ja Varrasperällä uudisasutuksen myötä. Myöhemmin koulun paikaksi päätettiin Ylä-Muuratjärvi, jolloin 1957 määriteltiin koulupiirien rajat ja Varrasperä määrättiin Ylä-Muuratjärvelle. Kuuselan Mikon muistan sanoneen, mittausmatka ei ollut oikein suoritettu, jostain oli oikaistu. Tosin Vihtori Mäkinen oli ajamassa koulua Aholan tienoille tai Varrasmäen maalle, joka äänestyksen kautta siirtyi pois.
1970-luvulla koulunkäynti suuntautui Moksin kouluun, matka oli huomattavasti lyhempi ja muukin toiminta suuntautui Moksiin, oli luonnollista että Moksi on koulu. Silloin ei vielä koulukuljetuksia sivukouluilla ollut, muuta kuin linja-auto yläasteelle.
1980-luvulla taas lapsia vietiin taksilla Ylä-Muuratjärven kouluun.
2000-luvulla on viety jälleen Patajärven koululle Tikkalaan osaa koululaisista. Sijaintinsa puolesta yhteistyö joka suuntaan on tällä hetkellä luontevaa ja tiestöjen kulkuyhteydet ovat toimivia.
 |
| Ylä-Muuratjärven (Rähäkkälän) koulu -50 alussa lopulla Heinämäessä opettaja Rauni Rantanen (myöh. Tommila), Sisko Ujanen vasemmalla ja oikealla käsityö opettaja Olavi Rajala. Keittäjänä Liida Lapinmäki. |
 |
| Ylä-Muuratjärven koulukuva yläluokasta aivan alkuajoilta v 1953 opettaja Sillanpää oikealla. |
 |
| Ylä-Muuratjärven koulun oppilaat maastossa Patajärven tukkilaanilla v 1954 opettaja Kinos taustalla. |
Annikki Mäkinen (2005)
-----------------------------------------------------
Sota koetteli myös Varrasperää
Varrasperän useimmista taloista oli miehiä maatamme puolustamassa pitkätkin ajan ja ajat olivat kovia myös kotirintamilla jolloin vastuu jäi enimmäkseen naisväelle. Kuuselassa menetys oli kylän suurin koska talon kaksi poikaa Eino ja Niilo kaatui rintamalla.
Kantolahdesta ilmeisesti oli pisimmän ajan Jalmari sotimassa kylämme miehistä.
Lähiseudulla myös Rinteellässä Pekanmäentie varrella Kaistisen Pentti menetti sodassa kaksi veljeään.
 |
| Kuva Niilo Reippaan haudalta kesällä -44. Eino Abdon haudattiin syksyllä -43. Vasemmalla sotilaspuvussa Mikko, Abdon, Maija, Vieno, Matti, Helmi ja Aino. |
Kuvat Kantolahden albumista:
|
 |
| Jalmari Viren vasemmalla ja toinen tunnistamaton sotilas. |
 |
| Maanpuolustajia lähdössä tehtäviinsä. Oikealla Valde Kantala. |
 |
| Koulutukset kasarmilla myös sotatilan aikaan. |
 |
| Miehistö hankki lisää ruokapöytään myös rintamalla. Tässä hirvi saaliina. |
 |
| Miehistö huoltopaikalla, siellä jossain. Oikealla hevonen täisaunassa korvat peitettynä. |
 |
| Jostain itärajan takaa taistelujen tauolla - 40 luvun alussa. |
 |
| Maanpuolustajat saivat joskus syödä myös pöydän ääressä. Kuvauspaikka ja henkilöt tuntemattomia - 40 luvun alussa. |
Varrasperälläkin oli monenlaista osaajaa
Pienellä kyläyhteisöllä pitä olla monenlaista osaajaa, oli karjansairauksiin perehtynyt, maamoottorin (puima- ja klapikoneen voimakoneen) käytön osaaja, hevosen kengittäjä, hevosreen tekijä, hevosvetoisten työkoneiden käyttäjät, kirvesmies, kalan pyynnin osaaja, metsästäjä, kotivoin valmistaja, kuppari-hieroja, kivimies, metallipajamies, metsätyöntekijät, viljaniittäjät, riihimiehet, saippuantekijät, ymPienimuotoista yrittämistä oli myös metsissä jossa oli virtaavaa vettä eli valmistettiin miestä vahvempaa juotavaa. Tämäkin oli yhteistyötä, toisilla oli ylimääräistä viljaa, jollain tynnyriä, marjamehupulloille oli toisenlaistakin käyttöä, keittäjälläkin piti olla keitoksen lämpötilan tarkka seuranta hallinta, tarkkaiila piti myös ettei kovin suuria savumerkkejä ei toiminnasta tullut. Onhan niitä tehdaslaitteita vastaan tullut ajan saatossa maastossa useampiakin mutta mestarit ovat jo pois nukkuneita tai muuten tuntemattomia. Näillä tuotteilla kylän miehet rentoutuivat ajoittain.
Juhlahetkiäkin oli Varrasperällä
------------------------------------
Sivuille lisätään Kotavuoren (Lestelin), Pekanmäen ja Lähdesuon kuvia sekä tarinaa kun niitä on saatavilla koska nämä asutustilat olivat hyvin lähellä Varrasperää ja toimivat yhteistyössä keskenään.
Juhani Kuusela 16.11-15
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti