Kantolahti. (3.9.2015) Anneli Viren
Kantolahden torpan vanhimpia tietoja löytyy Maakunta-arkistosta Korpilahden pitäjän Kantolahden rippi- ja lastenkirjasta. Rippikirjasta 1880-1889 löytyy ensimmäisenä torppari Jafet Heikinpoika Koskinen, s.3.1.1840, emäntä Eeva Liisa Aaronintytär s.17.12.1844 ja poika Robert Jafetinpoika s.10.6.1870. Ilmeisesti torpassa ja pihatuvassa on asunut kaksi ruokakuntaa samanaikaisesti rippikirjan mukaan. Jafet ja Eeva saivat viisi lasta vuosina 1870-1884. Heistä Kalle s.26.8.1882 k. 18.7.1883 olisi syntyneiden luettelon mukaan ensimmäinen Kantolahdessa syntynyt lapsi. Eräs asukkaista oli kesti Juho Kustaanpoika Wirén s.11.4.1840 ja vmo Venla Juhontytär s.12.6.1854. Juho on ollut torpan myöhemmin lunastaneen Niklas Wirénin isän Kallen veli. Kalle Wirén oli kotoisin Jämsän Alhon kylästä Holmanpäästä ja hänen vaimonsa oli Rauanlahden tytär. (Tiedot Alpo Vallden 2013).
Rippikirjasta 1900-1909 näkyy mm. torppari Kalle Hermanninpoika Mäkinen s. 20.8.1870 ja emäntä Rosa Matintytär o.s Virenius s. 4.4.1879. Heillä oli kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Tytär Iida Maija s. 18.2.1899 k. 28.4.1991on Surkeejärven valssin ja Varrasperän jenkan sanoittaja.
1890-luvulla torppaan muutti Niklas Kallenpoika Wirén s. 18.6.1862 vaimonsa Eriikka Kallentytär o.s Majala s.28.5.1868 kanssa Tikkalan Nikkarin torpasta. Heille syntyi neljä lasta:
- Kalle v 1893, vmo Eva Serafia o.s. Koskinen. Muuttivat Muurameen v 1920
- Alma v 1896, pso Herman Iivari Vuojoki, asuivat Moksissa Notkolassa
- Olga v 1900, pso Juho Pekkanen, asuivat Moksissa Muuralassa
- Jalmari v 1903, pso Hilja o.s. Lindeman lähiseudulta Pohjolasta. He jäivät asumaan Kantolahden torppaa.
Asumus oli aluksi tuvan ja kamarin käsittävä tuohikattoinen haikutupa kallioiden välissä
tuuheiden kuusien suojassa. Edellinen vuokramies oli laittanut piiput ja Niklas korjaili sekä torppaa että muita rakennuksia. Pellonraivauksen ohella valmistui uusi navetta, aitta, riihi sekä sikolätti. Vanha tuohikattoriihi oli saunana. Pihan reunaan kohosi hiljalleen kolme latoa sisältävä rakennus. Niittyladoista ja varastorakennuksista osa oli lahonnut ja katot romahtaneet joten työtä riitti. Pihapiiri oli pieni suljettu alue riukuaitoineen ja portteineen. Kovan työn takana oli leipä syrjäkylällä. Lisää särvintä antoi kalastus, metsästys ja marjastus. Peltolänttien kasvaessa myös kiviaidat niiden reunoilla kohosivat korkeammiksi.
Kantolahden päärakennus 1930-luvun alussa.
Pitkään asiaa pohdittuaan Niklas ja Erikka päättivät v 1918 annetun lain mukaisesti lunastaa torpan itselleen. Niinpä 30.6.1920 torpassa oli juhlallinen kokous. Pöytäkirjaan merkittiin, että "torppari oli asianmukaisessa järjestyksessä ilmoittanut haluavansa lunastaa hallitsemansa OY Maaomaisuus AB:n omistaman Pellonpään tilaan Muurajärven kylään Korpilahden kuntaan kuuluvan Kantolahden torpan ja päästä vapaaksi vuokran maksusta lain säätämällä tavalla".
Asiakirjoista luettiin, että " Kantolahden torpan kontrahti oli syyskuun 22p:nä siirtynyt nykyiselle vuokramiehelle ja hänen vaimolleen .... Ja että mainittu kontrahti, joka oli tehty elokuun 31 p:nä 1896 40 vuodeksi oli rekisteröity kihlakunnan oikeudessa Pellonpään tilaan Niklas Wirénille 1913 olemaan voimassa etuoikeudella lokakuun 1 p:stä 1897". Rajat ja nautinnot todettiin riidattomasti. Rakennukset ja niiden kunto luetteloitiin, viljelysparannukset ja uuden pellon ja niityn tekolupa kirjattiin. Uuden 30ha käsittävän tilan rajat määrättiin. Näin asian piti olla kunnossa. Mutkia matkaan aiheutti se, että "Suomen Senaatti on sittemmin katsonut, että OY Maaomaisuus AB olisi sellainen yhtiö joka 15 päivänä tammikuuta 1915 annetun rajoituksia...ei ole oikeutettu kiinteistöjä maalla omistamaan". Edellinen kauppa siis purkautui ja omistus palautui Juho ja Edit Tikkalalle. Oikeusistuimen rattaat pyörivät silloin hitaasti ja prosessi kesti vuosia.
Sinä aikana Niklas perheineen uurasti ahkerasti. Torpparin päivä oli pitkä: piti "talon tingin" lisäksi ehtiä tehdä ne omatkin työt. Eipä kesällä ennättänyt kukkokaan laulaa kun perheen vanhimmat aloittivat työnsä jo neljän maissa: tuli uuniin, karjan hoitoa, hiukopalaa talon töihin lähtevälle piti olla ajoissa. Ruispellolla kahmaistiin vasemmalla kädellä reilunkokoinen nippu korsia kouraan parinkymmenen sentin korkeudelta maasta ja katkaistiin sirpillä läheltä maata, nostetiin nippu edemmäs sirpin avulla. Näin jatkettiin kunnes reilu pino. Sen ympäri kietaistiin olkisidos tiukasti. Näin saatiin lyhde. 10-12 lyhdettä koottiin tyvi alaspäin kuhilaaksi. Sen piti pysyä napakasti pystyssä ja kokoaminen onnistui parhaiten kahdestaan. Jos ruis oli märkää aseteltiin kaksi lyhdettä latvat vastakkain kaveriaaksi. Myös kaura leikattiin sirpillä. Ensin leikattiin kaksi pienempää nippua, sitten siteeksi kaksi kimppua jotka laitettiin päittäin, kiepautettiin pari kertaa tukevaksi ja kietaistiin ensin toisen ja sitten toisen nipun ympäri, päät käännettiin siteen alle tiukasti. Näin muodostetuista nikuleista kasattiin sitten kykkiä. Iltaisin tehtiin puhdetöitä: korjattiin työvälineitä, valmistettiin pärevasuja, tuohisia, paikattiin vaatteita ja kenkiä, lapsukaiset uinahtivat äidin tai mummin rukin surinaan. Usein kehrääjä polki rukkia toisella jalalla ja toisella liekutti lasta.
Mäkirinteisiin laajeni peltoaukioita, rakennuksia korjailtiin, karjaa hankittiin. Nostettiin turvetta, hakattiin leheksiä, tehtiin kerpoja ja vihtoja, keväisin lasten työ oli kuoria vispilänvarpuja paimenessa ollessaan. Jo pienestä mossit oppivat työntekoa; leikkiaikaa ei ollut. Elettiin omavaraistalouden aikaa. Isot käsikivet jauhoivat jyviä verkalleen. Luonnon antimista nautittiin. Lapset kasvoivat, lensivät pois pesästä kukin vuorollaan. Tiettömät taipaleetko syynä että "selänlämmittäjät" löytyivät lähiseudulta. Nuorin poika Jalmari jäi kotitilalle vanhempiensa avuksi.
Hiljan ja Jalmarin hääkuva -36
V 1928 Nikla ja Erikka ostivat Järvenpäästä lisää suomaata, koska se näytti hyvältä peltoalueelta: tasainen pientä vaivaiskoivua kasvava alue oman pellon vieressä. Edessä uusi työsarka: koivikko kaadettiin, varvuista tehtiin luutia jotka myytiin Jyväskylän torilla. Suolle kuokittiin pitkät sarat. Sääkin suosi, sillä 1930-luvun taitteessa oli leuto talvi, jolloin kuokkimaan pystyi tammikuun loppuun asti.
Vuodet vieri. Syyskesällä v 1933 Niklas kuoli 71 vuotiaana ja tilan hoito jäi kokonaan Jalmarille. Aviopari oli ollut aikaansa seuraava ja turvanneet keskinäisellä testamentilla jälkeenjääneen oikeuden tilaan ja irtaimistoon. V. 1935 tila siirtyi Jalmarille. Äidille jäi elinaikainen syytinki ja hoito. Ehkä isännyys velvoitti Jalmaria paneutumaan vaimon hankintaan, sillä jo elokuussa 1936 vietettiin häitä ja Hilja sapui nuorena emäntänä taloon.
Pieni mökki oli huonokuntoinen ja ahdas. Mieleen tuli hurja suunnitelma: rakennetaan uusi talo. Metsää oli hirsiä ja lautatavaraa varten. Työpäivän pituutta ei laskettu. Heikki Koskinen suunnitteli ja vastasi rakennustöistä. Perhe pääsi muuttamaan uuteen kotiin juhannuksen aikaan juuri ennen esikoispojan Antin syntymää 2.7.1938. Mummokin sai tilavan hellahuoneen syytingin mukaan. Talossa oli viemäri ja käsipumppu helpottamaan naisväen työtä. Myös ikkunallinen vaate- ja ruokahuone edustivat uutta aikaa. Separaattori ja kirnu saivat sinne omat paikkansa. Talon alla sijaitsi kellari johon päästiin ruokahuoneen lattialuukun kautta.
Hirsisahurit kuvaustaolla Surkeenjärven rannalla.
Hirsisahurit työntouhuissa Surkeenjärven rannalla. Voimanlähteenä kaksikin
petrolikäyttöistä maamoottoria. Ensimmäiseen lautasirkkelin tankkiin lisätään juuri polttoainetta.
Moottorit Wicksröm, Olympia tai Kipinä merkkisiä moottoripetroolilla toimivia.
Takimmaisen moottorin vieressä talon isäntä Jalmari Viren. (A.V)
![]() |
Kantolahden päärakennus vuodelta -38. |
Yhdessä uurastettiin pellolla ja navetassa. Toinen poika Heikki näki päivänvalon 1939. Seuraavan vuoden lopulla Eriikka-mummo laskettiin haudan lepoon. Hän ei ehtinyt nähdä Eila-tyttöä joka syntyi 1943. Sota-aika oli raskasta naisväelle. Myös raskaat peltotyöt jäivät heidän harteilleen. Kantolahdessa apuna oli mm. Alma-sisaren lapsia. Veikko Vuojoki muistaa hakeneensa kätilöä hevosella talvella 1943 ollessaan 14-vuotias ja hänen Aino-siskonsa 12v hoiti 3-4v veljeksiä.
Lasten koulumatkat olivat pitkiä. Opintokirjan mukaan Antti aloitti Moksissa, sitten vuoden Tikkalassa ja kolme Rähäkkälässä ennen siirtymistään kirkolle oppikouluun.
![]() |
Jalmarin ja Hiljan lapset. Antti vasemmalla, Eila ja Heikki. |
Työ oli Jalmarin elinehto: vanhat lahot aitat ja tallit purettiin, maakellarit kunnostettiin, penkat vesottiin, ojia kaivettiin, kuokat, lapiot ym tarvekalut pidettiin kunnossa. Kätevänä miehenä hän veisti reen jalakset, teki aisat, taivutteli luokkipuut aitan seinän tappien avulla. Mäen alle rakennettiin iso riihi. Pellot tuottivat hyvän sadon. Joutomaata ei juuri ollut. Lisätuloja saatiin varhaisperunan viljelystä. Eteläinen rinnepelto sopi hyvin tähän tarkoitukseen. Peruna kaivettiin puulaikalla pintavaurioiden estämiseksi, laitettiin juuttisäkkiin yöksi viileään ja aamulla vietiin hevosella n. 5 km päähän linja-autolle ja torille myyntiin. Lapsetkin pääsivät joskus vuorollaan mukaan. Emäntä ahersi pirttihommissa, karjanhoidossa ja pellolla. Ei ollut sähköä, ei mukavuuksia, ei kodinkoneita. Elettiin omavaraistalouden aikaa, jossa kädentaidot olivat tärkeitä ja arvostettuja.
Uusi navetta rakennettiin 1950-luvun alussa. Aikaa, työtä ja hikeä se vaati, mutta tulos sen ajan mittapuun mukaan merkittävä. Ajosillalla varustettuun ylimpään kerrokseen oli sijoitettu hyvät varastotilat ja AIV-tornin täyttö, käyttäjien työskentelyä helpotettu rehujen pudotuskouruilla. Keskikerroksessa oli myös hevostalli, sikala, vasikoiden karsinat, karjakeittiö patoineen ja maidon jäähdytystilat. Käsikäyttöinen vesipumppu säiliöineen ja putkistoineen oli asennettu. Alakerrassa kellaritilojen likäksi myös sauna, eteinen ja pukuhuone. Lantalaa käytettiin kesällä ns. pihattonavettana. Navetta, kuten myöhemmin riihi ja tallikin, sai peltikaton 1968. Puuliiterin pärekattoa tein Jalmarin opastuksella lomallani ja 4-vuotias Tapio oli innokas kiipeilemään tikkailla pärenippujen kera.
![]() |
Jalmari Yrjö Jokisen parturoitavana, Antti seuraa oikealla. Vasemmalla puusta tehty peruna-arra. |
![]() |
Heikki Viren v 1955 pyöräilemässä. |
Pikkutilojen oli hankittava lisätuloja, jotka olivat pääasiassa metsätöitä. Suuri suru kohtasi taloa, kun Heikki-poika kuoli jäädessään kaatuvan puun alle 22-vuotiaana v.1962. "Näin raskasta kuormaa en taloon ole tuonut" kerrotaan Jalmarin lausahtaneen kun poikaansa metsästä kotiin reellä toi. Vanhempi veli oli jo vuosia aiemmin lähtenyt maailmalle. Jyväskylään Antti palasi saman vuoden lopulla, avioitui 1963 Annelin o.s Hepola kanssa. Perheeseen syntyi kaksi poikaa, Tapio ja Teuvo. Antti perusti oman liikeyrityksen jossa työskenteli kuolemaansa 1999 saakka. Työmme ja kotimme oli kaupungissa, mutta peltotöissä Kantolahdessa kävimme auttamassa. Tytär Eila avioitui Erkki Karilan kanssa muuttaen ensin Jyväskylään. Heillä on lapset Matti ja Katriina. V. 1998 pariskunta muutti Surkeenjärven rannalle kotitilansa maille rakennettuun uuteen kotiinsa.
Sitkeästi tilan viljely jatkui. Jalmari oli aikaansa seuraava ja kekseliäs isäntä, juronpuoleinen mutta hurttia huumoriakin löytyi. Hän perusti puutarhaan omenapuiden alle ja joutomaahan raparperiviljelmän josta sai hyvät sivuansiot aikoinaan. Kun eka kertaa tein lanttumaata hänen kanssaan katselin peltosarkaa miettien miten tuohon suorat rivit saadaan. Appeni kantoikin paikalle puuharavan, jossa leveyttä pari metriä ja puupiikki puolen metrin välein. Sillä vedettiin ristikko pellolle, ripaus siemeniä reikäkorkkisesta pullosta ristikon kohdalle ja peiteltiin. Nopeaa, siemeniä säästyi ja kitkeminen helppoa! Ravustaminen oli myös hänen mieliharrastuksiaan. Muistan kuinka kauhuissani kuuntelin "saksien suhinaa" niskani takana kuljettaessamme rapuja vesitynnöreissä Hiacen perällä kaupunkiin herrojen ateriaksi..tuottava bisnes sekin! Kuulin kun appeni kerran kauppa-autoa ootellessa oli kertoillut: on se maailma muuttunut. Kun eilisiltana laitettiin rapumertoihin syötiksi särkiä - aamulla siellä oli suolasilliä.. joku muu oli käynyt " saalistamassa" välillä.
Syrjäkylä oli pitkään ilman sähköä. Ajankuluksi oli hankittu kylän ensimmäinen patteritelevisio. Naapurin Timo-poika oli innokas katsoja, olikohan silloin Vaahteramäen Eemeli ohjelmassa. Itse olin tottunut sähköön jo lapsesta. Harrastin käsitöitä ja lupasin tehdä Hilja-mummolle pitkiä housuja navettatöihin kesälomallani. Lastasin autoon lastentavaroita ja ompelukoneen. Mieheni katsoi pitkäänå ja tokaisi " milläs tuota meinasit polkea" - oli näes sähkökone. Sattuuhan sitä.
Kun sähkö oli saatu avuksi hankittiin kodin tekniikkaa. Hyödyllisin oli varmaan navetan sähköpumppu. Olin lasten kanssa saunassa kun kuulin yläpuolelta veden lirinää. Puin päälleni ja menin ylös katsomaan tilannetta. Mummo istui rauhassa jakkaralla, vesi lorisi laitojen yli. Kysyin onko pumppu rikki. " Ei, mutta on niin mukava katsoa kun vesi tulee ittekseen" hän vastasi myhäillen tyytyväisenä. Hän oli ehtinyt kantaa vettä sisään ja ulos kymmeniä vuosia..
Ahkeran, lämminsydämisen emännän päivät olivat pitkiä ja työntäyteisiä. Olimme lähteneet viljankorjuusta kaupunkiin iltavuoroni alkaessa. Tunnin kuluttua sain työpaikalleni surunviestin että mummo oli äkillisesti menehtynyt 14.8.1975. Jotenkin tilan työt saatiin tehtyä. Elämä muuttui. Talo hiljeni. Pellot alkoivat metsittyä ja polut sammaloitua. Isäntä nukkui pois 9.5.1987.
Seuraavalla vuosisadalla aloitimme poikieni kanssa remontoida taloa pikkuhiljaa asumiskuntoon. Myös piha ja puutarha raivattiin. Vanha puutarha oli peittynyt elämänlankaan valkokukkaiseksi kummuksi, omenapuita ja raparperin kukkavanoja kurkotteli korkeuksiin siellä täällä. Useita vuosia sitä sai nyhtää ja yhä vieläkin niitä putkahtaa esille. Etelärinnepellolle Antti oli pengertänyt marjapensaille oman "viljelmän" , eli yhdellä penkalla kasvoi puna- toisella mustaherukkaa, kolmannella karviaista ja valkoherukkaa. Metsittyneet lähipellot raivattiin uudelleen.
Asuin kaupungissa mutta vietin täällä vapaa-aikani. Muutin tänne kokonaan kuntaliitoksen myötä eli 2009 asuttuani lähes 50v cityssä. Kännykkä pätkii, netti oikkuilee katvealueella, sähköt poikki muutaman kerran vuodessa luonnonilmiöiden johdosta. Palvelut kaukana. Mutta: oma tupa - oma lupa- oma rauha. Saa nauttia luonnosta, linnuista.. Ihailla pellolla käyskenteleviä kurkia, peuroja tai jopa ilveksiä. On uusia ystäviä, avuliaita naapureita, toimelias kyläkunta eli mukavaa yhdessäoloa eri tapahtumien merkeissä.
Kantolahden
elämän menoa alkuajoista nykypäivään.
Jalmari
kalastaa, naiset pyykkäävät.
Mukavuuksiin
ja teknisiin laitteisiin tottunut nykypäivän ihminen ei tajua,
miten entisaikaan ihmiset olivat käsistään taitavia, kekseliäitä
ja innovatiivisia yrittäessään selviytyä eteenpäin elämässään.
Pikkutilojen leivän jatketta saatiin järvestä ja metsästä pellon
ja puutarhan tuotteiden lisäksi.
Kalastus
oli Kantolahden Jalmarin intohimo ja apajapaikat hän tiesi. Kalaa
oli melkein joka aterialla: paistettuna, keitettynä, suolattuna,
savustettuna tai hiillostettuna. Ulkona penkillä istuen hän
kesäaikaan perkoi kaloja ämpärikaupalla. Virne suupielessä hän
yritti neuvoa hommaan tottumatonta miniää puukon käytössä - enpä
samaan tahtiin yltänyt. Sattuipa minulle eräänä aamuna moka:
laittaessani hellaan tulen tuumin että sytykkeet onkin jo valmiina
ja lisäsin puut. En tajunnut että se lehteen kääritty paketti oli
illalla hiillostettuja lahnoja. Eipä ollut sen sortin särvintä
ruokapöydässä..vaieten isäntä vilkaisi miniää; mummo oli jo
vahingosta hänelle kertonut. Opinpahan tarkemmaksi!
Kalaverkot
olivat tuttu näky talo seinillä. Kerran talvella hän otti kolme
3-5v pikkupoikaa mukaan hevosen rekeen lähtiessään Surkeejärvelle
verkkoja kokemaan. Oli se uusi kokemus kaupunkilaislapsille!
"Jallu"
oli myös innokas marjastaja. Työpäivän päätyttyä hän istui
mopon selkään ja lähti marjamaille iso tuohikontti selässään.
Parin kolmen tunnin päästä hän huristeli pihaan kontti pullollaan
milloin mitäkin marjaa. Naisväelle riitti iltapuhdetyötä!
Kuivattuja mustikoita löysin vintiltä laatikosta täysin
syömäkelpoisina vielä 10 v päästä.
Kun
navettarakennukseen valmistui uusi sauna, vanha savusauna jäi
pääosin savustuskäyttöön. Joka kevät saunaa huolella
lämmitettiin monta päivää ja lopputuloksena oli mitä mehevämpiä
tuoksuvia kinkkuja ja paisteja niin naapureille kuin omaan käyttöön.
Jokaisella palvarilla oli omat niksinsä työssään, Jallulla eräs
oli kuivat omenapuun oksat.
Kun
pikku väkeä alkoi tulla Kantolahteen se antoi omat haasteensa
isännälle. Hän ei ollut tottunut hoivaamaan lapsia koska se oli
"akkain hommia". Kun laskin ylpeänä hänen syliinsä
ensimmäisen lapsenlapsen hän tokaisi:"ota pois, se puttoo".
Poikahan oli pari kuukautta vanha, jo kolmekiloinen jäntevä
miehenalku. Otin lapsen tippa silmässä kun pappa ei halunnut pitää
sylissään vauvaa. Mummo huomasi mielipahani ja kertoi myöhemmin
ettei hän ollut omiakaan lapsia sylissä pitänyt. Minä olin
tottunut siihen, että oman isäni sylissä oli parikin lapsenlasta
yhtä aikaa joille hän lauleskeli; hänellehän tulokas oli jo
kahdestoista!
Mutta
kyllä suhde lapsiin vuosien mittaan muuttui. Mummokin myhäili
katsellessaan kun isäntä veisteli pirtissä reen jalaksia ja Tapio
leikki puukiehkuroilla jalkojen juuressa. Keväällä purot alkoivat
liristä ja hymynkare suupielessä isäntä tuli sanomaan että
tulkaas katsomaan mitä tehtiin. Vesimylly pyöri purossa! "Eipä
sitä joutanut omille lapsille tekemään" mummo tuumi. Niin ne
ajat ja asenteet muuttuvat.
Kesäaikaan
Jallun tapana oli tuoda hevonen aamulla irralleen pihaan syömään
ennen töiden alkua. En huomioinut asiaa kun laitoin 9 kk vanhan
pojan pihaan huovalle leikkimään ja aloin tehdä ruokaa. Vilkaisin
ikkunasta välillä. Yhtäkkiä huomasin että hevonen oli keskellä
pihaa ja poika seisoi roikkuen sen hännässä. Polle oli vähän
äksyn oloinen luonnoltaan. Sieppasin leivänkannikan pöydältä ja
menin varovasti lähemmäksi. Huomasin että mummo seisoi navetan
rapulla kuin Lootin patsas koska näki saman. Houkuttelin poikaa
päästämään irti mutta hän kiskoi hännästä riemusta kiljuen.
Kaipa eläin on viisas ja ymmärtää lapsia - leipää pureskellen
heppa seisoi että sain taaperon syliini. Ison halauksen molemmat
saivat - hevonen tosin ravisti päätään ja nosti kavioitaan vähän
siihen malliin että sen reviiriä oli loukattu!
Kun
ajoimme heinää tai viljaa varastoihin oli hevosmiehenäkin. Vaikka
isäni oli hyvä hevosmies ja hevoskasvattaja, minä en ollut
hevostyttö vaan jopa pelkäsin niitä. Ihme kyllä en onnistunut
ajamaan ojaan tai kiviin. Kiitoksena yhteistyöstä hepan kanssa se
sai valita illalla laitumen: lähinnä olevalle jouduin kantamaan
juomavettä, toisella olisi ollut järvi. Rajaveräjällä hevonen
otti puseron olkapäästä kiinni ja pysähtyi. Se oli merkki että
kannapa vettä tyttöseni, minun päiväni päättyi. Jos vettä en
heti vienyt polle kaatoi turvallaan ämpärin varpailleni- "kosto"
viivyttelystä? Ja tämäkös muita nauratti!
Naisväen
työpäivät olivat tosi pitkiä. Siihen aikaan miehet ei juuri
"pirttihommiin" osallistuneet vaikka naiset olivat mukana
peltotöissä. Naiset olivat monitaitoisia: ruuanlaitto, leipominen
ja säilöntä, karjanhoito, kehrääminen, kutominen niin puikoilla
kuin kangaspuilla jne.
Lastenhoito
ja kasvatus olivat pääasiassa äidin tehtäviä etenkin heidän
pienenä ollessaan. Usein isovanhemmat asuivat samassa taloudessa ja
auttoivat hoivaamisessa. Tuskin nykyäiti tajuaa kuinka työlästä
hoito oli: ei ollut kertakäyttövaippoja, potkuhousuja/ -pukuja,
kosteuspyyhkeitä tms. Pesuvedetkin piti kantaa sisään ja ulos.
Flanellipaidat ja -kapalot vauvan varusteina, pehmeät vanhat lakanat
revittiin vaipoiksi ja kapaloiksi. Jo pienestä vekarat olivat
vanhempien mukana töissä; vasikankarsinan raoista oli kiva seurata
äidin hommia navetassa ja rapsuttaa samalla pientä karvakorvaa.
Kantolahden
rannassa oli kyläkunnan yhteisessä käytössä pyykkipata.
Lipeäkivi ja mäntysuopa tai omatekoinen saippua pesuaineena,
pyykkilauta ja juuriharja apuvälineinä tuli puhdasta! Siellä sitä
sai samalla kuulla naapurin turinoita kyläkunnan tapahtumista. Taisi
kahvipannukin porista välillä. Siihen aikaan ei pyykkiä pesty kuin
muutaman kerran vuodessa. Kesällä siellä kuivui lakanat, sukat,
matot ym kivien ja riukujen päällä tai naruilla, mutta usein
pyykki tuotiin maitokärryillä tiinussa kotiin kuivumaan. Talvella
vesi oli yleensä vähissä ja pyykki huuhdottiin kädet kontassa
avannossa. Lakanat " valkaistiin" kuivaamalla ne ulkona
narulla keväthankien aikaan.
Ravustusta Surkeenjärvellä
Jalmari Virén oli innokas metsämies, mutta kalastus oli intohimo. Joka päivä ruokapöydässä oli kalaa: suolattua, keitettyä, paistettua, savustettua..Verkot olivat talon seinillä kuivamassa, niitä korjattiin ja puhdistettiin. Katiskat oli uusittu pikkuhiljaa tehdasvalmisteisiksi, mutta pari itsetehtyä vielä 1960-luvun alkupuolella löytyi.
Ravustaminen oli myös mieluista. Hänellä oli lukuisia vanhoja, pitkulaisen muotoisia mertoja. Kehikko oli katajaa, verkko ilmeisesti pellavalangasta solmittu. Käytetyt langat tehdasvalmisteisia, kolmea eri paksuutta. Kun rapukanta oli hyvä, saalistusvietti kasvoi ja samalla mertojen tarve. Niinpä puolisoni alkoi tehdä mertoja. Samalla muoto muuttui vähän helpommin toteutettavaksi. Kehikko oli pyöreä, tukevasta rautalangasta taivuteltu. Merran halkaisija n. 40 cm, korkeus n. 25 cm. Nielu tehtiin ensin tuohesta, sittemmin helpommin käsiteltävästä ja kestävästä lattiapinnoitemateriaalista. Reuna rei'itettiin ja levy kiinnitettiin tukikehikoihin punomalla ohuella rautalangalla, osan kiinnitin kalastajalangalla samalla kun pingotin ja kiinnitin päälle verkon. Verkkoa solmin aluksi itse, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi silloin 6-päiväistä työviikkoa tekevällä kahden pikkupojan virkaäidillä, joten siirryin leikkaamaan palat tehdasvalmisteisesta verkosta. Nämä tekeleemme olivat pienempiä mutta ei se saalistusta haitannut, mahtuipa useampi veneeseen.
Aurigon painuessa taivaanrantaan Jalmari lähti laskemaan rapumertoja. Taidon hän oli oppinut vanhemmiltaan jotka molemmat olivat taitavia pyyntimiehiä; olipa kyse järven tai metsän antimista. Siihen aikaan pyynti oli välttämätön taito jo elannon lisäämiseksi. Katiskalla oli pyydetty särkiä mertoihin syöteiksi. Joutuisaan tahtiin merrat syötteineen löysivät ne omat paikkansa, jotka vuosien saatossa olivat hyviksi koettuja. Osa merroista peitettiin osin pienillä havunoksilla, joiden jäämiä näkyy merroissa vieläkin. Jo auringon nousun aikaan merrat nostettiin ylös ja saalis siirrettiin "sumppuun" tai isoon rei'itettyyn muovitynnyriin virtaavaan puroon odottamaan kuljetusta parin päivän ajaksi.
Tuskainen oli matka kaupunkiin, kun Hiacessa selkäni takana vesitynnöreissä kuhisi ja rahisi eläviä rapuja. Niska kierossa vahdin ettei yksikään tarttuisi istuimen takaosaan ja sitä pitkin selkääni. Ja puolisollani oli hauskaa kun hän veden loiskahtaessa tokaisi että ota kiinni, yksi putoaa! Perillä pari nuorta miestä ja nainen alkoivat mitata ja laskea otuksia. Aika hidasta hommaa se oli, yhden tynnörin he jaksoivat laskea. Koska alimittaisia ei yhtään löytynyt sovittiin arviokaupalla kappalehinta. Saiko pyytäjä työlleen hintaa en osannut arvioida: syötit piti pyytää, merrat valmistaa/puhdistaa, ajankäyttö, kuljetus ym. Pikku järvellekin "kateus" iski. Eräänä aamuna Jalmari tuumi kauppa-autolla:" On se atomiaika tullut tännekin kun säret on yöllä muuttunnu silakoiksi". Olipa mertamerkit huomannut joku toinenkin ja ottanut saaliin.
Ravustaminen oli myös mieluista. Hänellä oli lukuisia vanhoja, pitkulaisen muotoisia mertoja. Kehikko oli katajaa, verkko ilmeisesti pellavalangasta solmittu. Käytetyt langat tehdasvalmisteisia, kolmea eri paksuutta. Kun rapukanta oli hyvä, saalistusvietti kasvoi ja samalla mertojen tarve. Niinpä puolisoni alkoi tehdä mertoja. Samalla muoto muuttui vähän helpommin toteutettavaksi. Kehikko oli pyöreä, tukevasta rautalangasta taivuteltu. Merran halkaisija n. 40 cm, korkeus n. 25 cm. Nielu tehtiin ensin tuohesta, sittemmin helpommin käsiteltävästä ja kestävästä lattiapinnoitemateriaalista. Reuna rei'itettiin ja levy kiinnitettiin tukikehikoihin punomalla ohuella rautalangalla, osan kiinnitin kalastajalangalla samalla kun pingotin ja kiinnitin päälle verkon. Verkkoa solmin aluksi itse, mutta aikaa ei ollut tarpeeksi silloin 6-päiväistä työviikkoa tekevällä kahden pikkupojan virkaäidillä, joten siirryin leikkaamaan palat tehdasvalmisteisesta verkosta. Nämä tekeleemme olivat pienempiä mutta ei se saalistusta haitannut, mahtuipa useampi veneeseen.
Aurigon painuessa taivaanrantaan Jalmari lähti laskemaan rapumertoja. Taidon hän oli oppinut vanhemmiltaan jotka molemmat olivat taitavia pyyntimiehiä; olipa kyse järven tai metsän antimista. Siihen aikaan pyynti oli välttämätön taito jo elannon lisäämiseksi. Katiskalla oli pyydetty särkiä mertoihin syöteiksi. Joutuisaan tahtiin merrat syötteineen löysivät ne omat paikkansa, jotka vuosien saatossa olivat hyviksi koettuja. Osa merroista peitettiin osin pienillä havunoksilla, joiden jäämiä näkyy merroissa vieläkin. Jo auringon nousun aikaan merrat nostettiin ylös ja saalis siirrettiin "sumppuun" tai isoon rei'itettyyn muovitynnyriin virtaavaan puroon odottamaan kuljetusta parin päivän ajaksi.
Tuskainen oli matka kaupunkiin, kun Hiacessa selkäni takana vesitynnöreissä kuhisi ja rahisi eläviä rapuja. Niska kierossa vahdin ettei yksikään tarttuisi istuimen takaosaan ja sitä pitkin selkääni. Ja puolisollani oli hauskaa kun hän veden loiskahtaessa tokaisi että ota kiinni, yksi putoaa! Perillä pari nuorta miestä ja nainen alkoivat mitata ja laskea otuksia. Aika hidasta hommaa se oli, yhden tynnörin he jaksoivat laskea. Koska alimittaisia ei yhtään löytynyt sovittiin arviokaupalla kappalehinta. Saiko pyytäjä työlleen hintaa en osannut arvioida: syötit piti pyytää, merrat valmistaa/puhdistaa, ajankäyttö, kuljetus ym. Pikku järvellekin "kateus" iski. Eräänä aamuna Jalmari tuumi kauppa-autolla:" On se atomiaika tullut tännekin kun säret on yöllä muuttunnu silakoiksi". Olipa mertamerkit huomannut joku toinenkin ja ottanut saaliin.
Rapumertoja Kantolahdesta kuva Anneli Viren. |
![]() |
Rapumerta puukehyksin ja tuohinielulla. |
Linnustaminen oli ennen etenkin nuorten ja naistenkin puuhaa, mutta myös käytössä ellei ampuma-aseita ollut. Usein käytössä oli loukut, mutta Vuojoen Veikko muisti, että Kantolahdessa pyydettiin lintuja permillä. Hänen äitinsä, Alma o.s. Virén, neuvoi hänelle miten ne valmistettiin v.1943. Hevosen häntäjouhista tehtiin punomalla (letittämällä) ns. hirttosilmukka, jonka loppuosa kiinnitettiin pellavasta tai hampusta punotulla nauhalla "ongenvapaan" eli pitkään suoraan puuhun. Tämä lintupyydys sijoitettiin noin vaaksan korkeudelle tukeviin haarapuihin metsäpolulle. Tukipuun alle järjesteltiin havunoksia siten, että kulkureitti jäi ansan kohdalle. Kun teeri tai muu lintu käveli aukkoon ja laittoi päänsä silmukkaan se kiristyi tukehduttaen saaliin.
Teksti Anneli Viren
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti