Kuuselan torppa on saanut alkunsa historia tiedon mukaan 1830 luvulta. Torppa itsenäistyi 1920 omaksi tilaksi Tikkalan kylän Laukkalasta. Silloin annettin tiloille mm karjanjuottopaikkoja. Kuuselan vesipaikka sijatsi Tikkalan talon vieressä ojan suussa. Lisäksi oli vesi oikeus johonkin Muuratjärven selälle, tästä ei ole tarkempaa tietoa.
 |
| Vanhan Kuuselan pihassa touko-kesäkuun vaihteessa v. 1943 Abdonin ja Helmin koko perhe. Takarivissä vasemmalta Aino, Vieno, Mikko keskellä Maija, Helmi, Matti, Abdon, Lahja. Edessä Eino ja Niilo. Taustalla oleva toinen asuinrakennus tehty 1900 luvun vaihteessa ja purettiin v. 1951. |
Kivityöt alkaen 1930 luvulta kodin ulkopuolella lähinnä kesäaikaan kuuluivat lisäansioiden hankintaan, jolloin myös pientilan peltotyöt kiireimillään. Kivitöistä merkittävimpiä on Petäjävedentielle tehty silta kivipaasista Lastun kohdalla. Kivirakenteet ovat tehty sillä tavalla että mitä suurempi kuorma sitä rasittaa ylhäältäpäin niin sitä lujempi se on. Rakennettaessa siltaa 1935 vuonna ei varmasti ollut tietoa kuinka suuret kuormat siitä tulee kulkemaan. Siltahan on edelleen käytössä sellaisenaan vain reunakaiteet on uusittu. Sillan kestävyys kertoo hyvästä ammatti taidosta ja sen rakentajista miten suuret kivipaasit saatiin siirrettyä kuin tyhjän päälle kunnes keskikivi oli paikallaan. Yhtenä vastaavana työmaalla toimi vaarini eli Abdon Kuusela. Kivityön työkalut tarvitsivat omanpajan näiden teroitukseen, pajatöitä jatkoi isäni jonka työskentelyä seurattiin silmä tarkkana kun rauta sai uusia muotoja. Raudan pehmeneminen ahjossa jopa sulaminen alkoi kiinnostamaan siinä määrin että veljes sarja tavalla tai toisella haketuivat metallitöiden pariin.
 |
| Aurinkoinen päivä kesällä v. 1959. Kuvassa Mikko, Tyyne ja polvihousupojat. |
Koulunkäyntiä 1930 luvulla
Koulunkänti 30 luvulla oli Kuuselasta Tikkalaan ja pitkänmatkan vuoksi osa lapsista olivat majoittuneena koulun lähistöllä eri taloissa koska päivä venyi kohtuuttoman pitkäksi koulumatkoineen sekä kaikille ei ollut edes kenkiä jalkaan. Isäni koulumatkalle sattui Jokihaaran isäntä joka oli hyvin suurikokoinen kauppasi kenkiä isälleni että osta poika tästä kengät kun ne on mulle vähän kitvanlaiset. Isän kysyttyä että minkähän kokoiset ne mahtaa olla. Kengät on 47 numeron, koulukkaale taisivat olla tosi reilut niin kauppa jäi tekemättä.
Koulunkäyntiä 1960 luvun alussa
Kuuselasta Ylä-Muuratjärven kouluun kulkeminen oli Pekanmäentietä tai Rähäkkälän kautta. Tämä jatkoi matkan pituutta, silloin kun ei ollut mahdollisuutta kulkea mitattua suorinta reittiä. Koulunkäyntimatka oli mitattu suoraan metsiä ja soita myöten. Näin matka saatiin näyttämään lyhemmältä, josta ei voinut kulkea kuin talviaikaan suksilla. Silloin hevoset ajoivat puutavaraa lähistön järven jäälle ruukinraiteita pitkin.
Koulun käyntiä aloittaessamme Pekanmäentie oli vasta muokattu 60 -luvun alussa jolloin se oli kevät "rospuuton" aikaan multavelliä eikä ollut helppoa kulkea polkupyörilläkään.
Kouluun oli kirjojen ja vihkojen lisäksi oli otettava kotona tehdystä ruisleivästä tehdyt leipäeväät, maitopullo joka piti suojella jäätymiseltä myös Rahkakorven yli 30 asteen pakkaselta, pullohan oli lasinen marjamehupullo tai tyhjentynyt yskänlääkepullo. Lämmin velli ja puuro vuoronperään saatiin kuitekin koulusta Tyyne Valosen keittämänä. Repussa joskus rasvaiset eväspaperit ja kouluvihkot olivat samassa nipussa josta keskustelua riitti jälkikäteen. Jos tänäpäivänä joku rohkenee tällaisiin olosuhteisiin niin sitä kutsutaan exstriimiksi.
Syksyisin kouluun oli vietävä 4 litraa puhdistettua puolukkaa itse poimittuna tai jos metsämarjoja ei ollut niin punaherukkakin kävi. Määrä taisi olla 5 litraa.
Kouluun lädettiin 7 vuotiaana pitkin kinttupolkuja metsässä, autokyydeistä ei ollut tietoakaan siihen aikaan, vaan annettiin 50 markkaa monoihin talvea kohti. Kun monojen hankintaan lähdettiin kirkonkylälle niin tasi mennä enemmän kuin monoraha oli. Koulu alkoi kello 8 joten matkaan kotoa piti lähteä jo 7 aikaan jopa aiemmin huonoilla keleillä. Koulua käytiin 6 päivää viikossa.
Eräänkin syksyisen aamun kokemus Kymin paloaukean reunasta pimeänä marraskuun aamuna valopetrooli myrskylyhdyn valossa kun äitini oli saattamassa aamulypsyn jälkeen. Myrskylyhty oli sen verran alhaalla korkean kiven kohdalla että se kallistui ja sammui tulitikkuja ei tietysti ollut matkassa. Matka kuitenkin jatkui pimeässä Rähäkkälän tielle josta jatkoimme omatoimisesti äidin kääntyessä kotiin päivän askareisiin.
Kymin paloaukea oli siihen aikaan merkittävän iso, kokoa sillä oli noin 100 hehtaaria. Kulotus alueella tehtiin aivan 50-luvun lopussa jota kävimme myös ihmettelemässä pikkupoikana. Samalla seudulla kerrakin paloaukean yläreunasta näimme kuinka seitsemän hirveä, joista kaksi oli vasoja, matkasi Auvilan suopelloilla suunnaten meidän eteen. Hirvet olivat suunnanneet Pyörivänsuon suuntaan, joten pieni pelko joka kuitekin oli, hävisi siihen.
Kerhoissakin käytiin koululla iltaisin. Silloin kyllä jäätiin Mummolaan eli Rajalaan yöksi, kerhosta pois tullessa ei aina muistettu ottaa valaisimia mukaan. Silloin katsottiin välillä ylöspäin ja nähtiin, että tielinjalla oltiin kun taivas oli hieman vaaleampi, eikä osattu pelätä karhuja, susia eikä muutakaan metsässä liikkuvaa.
Mieleen painunut koulupäivä oli se, kun aamulla oli pikku pakkanen ja varasimme kevät keliin runsaasti aikaa. Lähdimme varttia vaille seitsemän kun oltiin kuultu sääennuste siitä Maestro transistoriradiosta. Matkan aikana sää muutui niin että vettä alkoi satamaan ja hiihtäminen muutui raskaaksi siten että myöhästyimme noin 5 minuuttia koulusta. Myöhästymisestä oli nuhteita ja jälkiistuntoa 1 tunti koulun jälkeen ennenkuin pääsi illan suussa kotiin vesimärkää latua.
Aika-ajoin saatiin uudetkin sukset, muistuu mieleeni kun isäni väänti hikipäässä niitä rotanloukku siteitä ruuveilla saippuan kanssa kiinni niihin musta-keltaisiin Kuusiston suksiin. Suksilla tietysti piti päästä heti koelaskulle kotoani Kivelän suuntaan alamäkeä. Uudet sälesukset luistivat hyvin ja jouduin hallitsemattomaan tilanteeseen niiden kanssa sillä seurauksella että mäen alla ajauduin suohaudan pystysuoraan seinämään ja eikun kumpikin suksi poikki lisäksi äkki pyssäys täräytti että kipeää teki. Kotiin päästyäni sain nuhteita ja vanhat puusukset sai kelvata hiihtoon tämän jälkeen pitkäksi aikaa. Samalla-alueella on Varismäki, Kuuselan ja Kivelän rajalla jossa kaskettiin 60 luvun vaihteessa siinä sijaitsee hyvä rinne johon kylän vähän suuremmat pojat rakensivat hyppyrimäen alastulon, rohkeimmat loikkasivat siinä noin 10 metrin leiskauksia. Kaskialue kokoa oli 20 hehtaaria.
Myös poikkeava koulumatka oli aikaan kun naapurit vuorokuljetuksin kyyditsivät hevosella Rahkakorpea myöten, kyyti oli vain aamusella kouluun päin. Koulupäivän jälkeen kävelimme kotiin. Kerrankin naapurin hevonen veti rekeä niin pitkään kun alamäkeä riitti. Runsaan lumentulon vuoksi edellispäivän reenraiteet olivat näkymättömissä jolloin vanha hevonen pysähtyi eikä suostunut jatkamaan. Ohjastaja totesi että Urpohevonen ei jaksa, käykäähän pojat ramppaamassa uraa hevoselle. Näin hevonen taas nykäisi reen liikkeelle ja matka jatkui. Tosin sama hevonen oli hyvinkin virkeä myöhemmin kun oli päässyt laitumeltaan karkuun naapurin pihaan asti. Naapurin Erkki totesi, kun Urpo hevonen laukkasi häntä pystyssä hyvinkin kepeästi sitä kiinni otettaessa, kyllähän Urpo tietää että ne ovat yl´vuoteisia perunoita eikä anna kiinni niillä, vaan parempaa pitää tarjota.
Viimeisinä vuosina Ylä-Muuratjärven kouluun matka kävi joskus "liian lyhyeksi" niinpä kolme veljestä otti ensin matkaa päinvastaiseen suuntaan, Mäkelää ja Viljasta kohti jatkaen Tikkalan kautta Ylä-Muuratjärven kouluun. Näihin aikoihin Pekanmäentie oli multapintansa vuoksi ajoittain huonossa kunnossa. Matkalla Tikkalan terveystalon ikkunasta terveydenhoitaja Sylvi Tikkala ihmetteli että mitä ihmettä nuo pojat tekee kun ajavat jo yhden koulun ohi. Matkaa kertyi noin 15 kilometriä suuntaansa koulupäivän jälkeen tietysti samaa reittiä kotiin.
Talven aikaan merkittiin kansanhiihto kilometrit muistiin taulukoihin ja niitä kertyi parhaimillaan 2800-3200 kilometriä jollaisia hiihtomääriä hiihtävät nyt maajoukkue valmennettavat. Koulumatka 8 kilometriä edestakaisin 16 km ja 100 koulupäivää josta kertyy 1600 km. Loput iltaisin läksyjen jälkeen, viikonloppuina ja liikuntatunneilla koulussa. Hiihdettiinhän silloinkin valmiita latuja aina kun peräänsä katsoi niin valmislatu näkyi, eli paluumatka oli jo helppoa. Jälkeenpäin näin kun on kulunut yli 50 vuotta voi todeta että onko peruskunto ja terveys säilyneet hyvänä näinkin pitkään, vieläkin parhaina päivinä tulee hiihdettyä yli 60 kilometriä.
Kesäiset työpäivät pientilalla
Metsästyksen alkuaikoja
Ensimmäisiä kertoja metsällä käynnit olivat metsiin ja maastoihin tutustumista millaista riistaa milläkin alueella esiintyi. Mielenkiintoisin oli ensimmäinen kun piti seurata kuinka pystykorvainen Piki etsi ja haki tuoreempien hajujen mukaan riistaa. Kulku ohjautui lähistön Mustikkasuon reunaa kumpareiden kautta. Syyskuun ilma oli usvainen, maassa veden aiheuttama kosteus ja puut lehedettömiä eli siis mitä parhain lintumetsäilma. Riista pysyisi koiran haukussa ja kostea maa vaimensi lähestyvän metsästäjän askelten äänet. Etenin hitaasti tähystäen koko ajan eteeni. Sukarno teki omaa työtään eli hakua. Se ei mennyt minusta montakaan sataa metriä kauemmaksi, mutta sentään monasti pois näkyvistä. Metsä vaikutti ainakin alkutaipaleella linnuista tyhjältä. Äkkiä korviin kuului nakutus ja narske, se taitaa olla metso. Silloin alkoi hiipiminen ääntä kohti. Piki koiraa ei ollut näkynyt vähään aikaan ja toivoin että se ei löytäisi nyt nakuttajaa, sillä silloin se melko varmasti lähtee lentoon. Olin varma että ääni oli metson mtta ihmettelin kuinka se nakuttaa nokkaansa näin syksyllä kuten kevätsoitimella. Jatkoin varovasti hiipimistä kohti naksuttavaa nokan ääntä. Odotin alkaa se hiomaan nokkaansa. Silloin se ei kuule eikä seuraa ympäristöä. Toivoin metson pysyvän samassa puussa vielä hetken aikaa niin pääsisin näkemään sen ja ampumaan. Sukarno ei ainakaan vielä ole saanut vainua metsosta, kun ei ole tullut paikalle. Aika tuntui pitkältä mutta ehkäpä se maksaisi vaivan. Vielä muutama kymmenen metriä, niin olisi näköetäisyydellä. Kyllä sen täytyy olla vain kivenheiton päässä minusta. Kumma kun se ei jo näy, päättelin mielessäni. Katselin puu puulta, oksa oksalta, mutta en vaan saanut metsoa näkyviin. Välillä sekin katkaisi sointinsa. Etsin homenokkaa, siellä se kuuntelee ja katselee, ei kai se vaan saanut minusta vihiä? Ei taas se aloitti ja nyt minä haen sinut kyllä jyvälle. Viimeiset metrit menin kuin vanha tekijä konsanaan ja yhtäkkiä vaiva palkittiin. Siinä se on puolessa välin runkoa oksalla kaulapitkänä nakuttamassa. Voi metso parka, nyt taitaa sinun sointisi katketa viimeisen kerran. Nostin Byhag Suhl haulikon hitaasti poskelle patruuna pesässä oli 4 mm Vihtavuori Royal haulipanos, tähtäsin huolellisesti ja painoin etummaista liipaisinta. Pamaus raikui puuttomalla suolla ja näin kun metso huojui oksallaan pitäen kynsillään siitä kouristuksenomaisesti kiinni, mutta viimein homenokka putosi maahan mätkähtäen. Henkitoreissaan se räpiköi siipiään, hakaten toista kovasti. Kumma kun Sukarno koira ei ole tullut jo paikalle. Välittömästi kuitenkin koira ryykäisi paikalle, katsoi hölmönä hetken siipiään hakkaavaa metsoa ja ryntäsi sen kimppuun. Hyöhenet vain pöllysivät ilmassa, kun se retuutti lintua oikein innokkaasti. Rauhoittelin koiraa kyllä nyt jo riittää paisti menee kohta pilalle. Pääsimme yhteisymmärrykseen, koira katseli pää kallellaan kun suolistin lintua. Palkkioksi koiralle annoin maksan, sydämmen ja katkaisin toisen koiven kuten tapana on nuorelle koiralle antaa purekseltavaksi, jotta saa paremmin seuraavat vainut sillä se jää koiran muistiin. Puhdistinhyvin rintaontelon sekä laitoin havunoksan sinne niin ilma vaihtuu ja jäähdyttää lihat paremmin estäen pilaantumisen. Tovin jälkeen laitoin linnun reppuun. Harvemmin syksyllä metso pitää soidinta mutta tämä oli meidän onni saaliin kotiin viemiseksi. Se oli minun ensimmäinen metso saaliini. Näin tapahtuin 60-luvulla.
-
Pystykorvan oloinen koira oli peräisin Pussiperältä nimet Sukarno ja Sitoroff antoi aikanaan Mäyrä Topi kun koiralle oli jätetty kaksi pentua kasvamaan. Sukarno sopeutui hyvin kulkemaan moottoripyörän kyydissä kun matka oli pisempi riistan etsintään.
Metsästys reissut yleensä oli Mustikkasuolle myös Pyörivänsuolle ja Kekinsuo joskus jopa Rahkakorpeen jotka oli riistan suosimia alueita. Myös kaskiviljelyn tuoma etu teeren lukumäärän runsautena oli havaittavissa joka suosi poikueen selviämistä lintujen ruoka-aittana sekä suojana.
Reissuilla osui eteen kaikenlaista joskus jopa tislauslaitteta useammat kätkettynä maastoon tosin käyttökunnossa tai toiminnassa ei niistä ollut yksikään. Eikä silloin ei ollut vielä suurpetojakaan seutuvilla, toisin olisi näinä aikoina edessähän voisi olla ilves, susi, karhu tai jopa ahma. Hyvin harvinainenkin saukko tai villisikakin voi näyttäytyä.
Metsästystä myös sota-aikana
Varsinkin jatkosodan aikaan oli puutetta kaikesta, ruuasta lisäksi jopa hauleista mitä käytettiin metsästyksessä. Nekin olivat kortilla jos tarvitsit hauleja ne sai vaihdettua lyijyllä tai taitavat valoivat hauleja itse. Tämän vuoksi kaikkialta piti etsiä mistä paikoista sitä löytyisi. Jos joku oli jättänyt heitteille lyjyä niin se oli hyvä löytö. Myös kupari oli etsittyä sillä tällä saatiin vaihdettua hylsyjä. Hauleja tehtiin itse valamalla kellä sattui olemaan siihen tarvittavat pihdit joita oli eri kokoisella valupesällä. Pitkänmatkan ampumiseen tarvittin isommat haulit ja yleensä lähi etäisyydelle sekä oravan ampumiseen pienemmät haulit.
Haulien puuttuessa tehtiin myös rautalangasta pieniä pätkiä togeilla haulien sijaan, langasta tehdyt pätkät kyllä naarmivat piippua sisältä käsin eivätkä olleet niin tehokkaita kevyempänä materiaalina. Lisäsärvin oli suuren työn takana niinpä innokkaimmat pyytivät kalaa verkoilla yöllä ja aamusta kävivät metsästys reissuilla lähialueella. Oravan metsästyksessä nahka oli myynti tavaraa ja lihaa jopa syötiin tiukimpina aikoina. Oravanliha ei paljoa linnunlihasta poikkea tosin pihkan makua siinä on ruokavaliosta johtuen. Liha määrä toki myös on pieni josta sananlasku - Ei pyyssä kahden jakoa tai oravassa kolmen miehen. Toisaalta oravanmetsästys oli helppoa siinä mielessä että pakopaikka sillä oli vain puuhun nousu, toisin kuin linnulla jotka lähtivät lentoon silloinhan peli oli menetetty saaliin suhteen jos ei pysähtynyt lähipuihin. Metsästyksessä ei turhia laukauksia ammuttu varsinkin silloin kun oli suusta ladattava ase käytössä. Joskus tiukimpina aikoina saatettiin käydä soidin lintuja keväällä pyytämässä metsoja soidin paikoiltaan tai teerejä suolta aamu varhaisella. Äänetöntä metsästystä suoritettiin permi pyydyksillä sekä lintuloukuilla jota taitavasti rakennettiin lintujen liikkumis alueille. Ansat ja loukut tarkistettiin aamu varhaisella koska linnut liikkuivat ilta hämärässä tai yleensä aamusta. Näin saalis saatiin tuoreena kerättyä ruuan jatkeeksi. Näin elettiin myös Varrasperällä jonka metsästys oli mm. Mustikka, - Pyörivällä, - Iso, - Kekinsuolla sekä Särkijärven seuduilla. Metsästyksen kohtauspaikka oli Ukonmurto tunnetaan nykyisin Lamminkankaan seutuna pitkänmatkan yli 20 km kulkijoilla jotka tulivat kävellen tai hiihtäen mm. Kuusanmäestä ja Sarvenperältä. Kalastusta harjoitettiin Surkeen, - Särkijärven ja metsälampien vesistöissä.
Ennenhän ollut näin:
Metsästäjän tulee kunnioittaa luontoa ja riistaa sekä vaalia suomalaista metsätyskulttuuria ja vanhoja eränkäyntiperinteitä. Metsästäjän tulee olla aina avoin metsästyksen puolestapuhuja ja muistaa aina edustavansa kaikkia metsästäjiä.
Tosin tekniset laitteet ja runsas kuljetusvälineiden käyttö on muuttanut nyky metsästyksen luonnetta merkittävästi.
Kirjoitus ja kuvat Juhani Kuusela
Vierailut juurilla:
Mikon ja Tyynen aikaan kävivät sukulaiset usein Kuuselassa varsinkin kesällä. Vierailut olivat odotettuja ja mieluisia, yhdessä käytiin marjassa ja tehtiin talven saunavastoja sekä istuttiin kahvikupin ääressä kuulumisia vaihtaen. Mikon sisarien perheet toivat tarjottavat isolta kirkolta kun maaseudun kaupat olivat kaukana ja säilöntä keinot vähäiset sähkön puuttuessa. Nämä vierailut tulivat yllättäen kun ei ollut vielä puhelin yhteyksiäkään mutta toivat kuin juhlan arjen keskelle. Mikon sisarien lapset jatkavat mieluisia kyläreissujaan edelleen lämpimässä hengessä. Näyttäisivät siltä että juurillaan on hyvä ja mukava käydä. Matkat Virroilta ja Jämsästä eivät näy olevan mikään este vierailuille joita mielenkiinnoilla odotellaan edelleen.
- Juhani Kuusela
-
Koulunkänti 30 luvulla oli Kuuselasta Tikkalaan ja pitkänmatkan vuoksi osa lapsista olivat majoittuneena koulun lähistöllä eri taloissa koska päivä venyi kohtuuttoman pitkäksi koulumatkoineen sekä kaikille ei ollut edes kenkiä jalkaan. Isäni koulumatkalle sattui Jokihaaran isäntä joka oli hyvin suurikokoinen kauppasi kenkiä isälleni että osta poika tästä kengät kun ne on mulle vähän kitvanlaiset. Isän kysyttyä että minkähän kokoiset ne mahtaa olla. Kengät on 47 numeron, koulukkaale taisivat olla tosi reilut niin kauppa jäi tekemättä.
Koulunkäyntiä 1960 luvun alussa
Kuuselasta Ylä-Muuratjärven kouluun kulkeminen oli Pekanmäentietä tai Rähäkkälän kautta. Tämä jatkoi matkan pituutta, silloin kun ei ollut mahdollisuutta kulkea mitattua suorinta reittiä. Koulunkäyntimatka oli mitattu suoraan metsiä ja soita myöten. Näin matka saatiin näyttämään lyhemmältä, josta ei voinut kulkea kuin talviaikaan suksilla. Silloin hevoset ajoivat puutavaraa lähistön järven jäälle ruukinraiteita pitkin.
Koulun käyntiä aloittaessamme Pekanmäentie oli vasta muokattu 60 -luvun alussa jolloin se oli kevät "rospuuton" aikaan multavelliä eikä ollut helppoa kulkea polkupyörilläkään.
Kouluun oli kirjojen ja vihkojen lisäksi oli otettava kotona tehdystä ruisleivästä tehdyt leipäeväät, maitopullo joka piti suojella jäätymiseltä myös Rahkakorven yli 30 asteen pakkaselta, pullohan oli lasinen marjamehupullo tai tyhjentynyt yskänlääkepullo. Lämmin velli ja puuro vuoronperään saatiin kuitekin koulusta Tyyne Valosen keittämänä. Repussa joskus rasvaiset eväspaperit ja kouluvihkot olivat samassa nipussa josta keskustelua riitti jälkikäteen. Jos tänäpäivänä joku rohkenee tällaisiin olosuhteisiin niin sitä kutsutaan exstriimiksi.
Syksyisin kouluun oli vietävä 4 litraa puhdistettua puolukkaa itse poimittuna tai jos metsämarjoja ei ollut niin punaherukkakin kävi. Määrä taisi olla 5 litraa.
Kouluun lädettiin 7 vuotiaana pitkin kinttupolkuja metsässä, autokyydeistä ei ollut tietoakaan siihen aikaan, vaan annettiin 50 markkaa monoihin talvea kohti. Kun monojen hankintaan lähdettiin kirkonkylälle niin tasi mennä enemmän kuin monoraha oli. Koulu alkoi kello 8 joten matkaan kotoa piti lähteä jo 7 aikaan jopa aiemmin huonoilla keleillä. Koulua käytiin 6 päivää viikossa.
Eräänkin syksyisen aamun kokemus Kymin paloaukean reunasta pimeänä marraskuun aamuna valopetrooli myrskylyhdyn valossa kun äitini oli saattamassa aamulypsyn jälkeen. Myrskylyhty oli sen verran alhaalla korkean kiven kohdalla että se kallistui ja sammui tulitikkuja ei tietysti ollut matkassa. Matka kuitenkin jatkui pimeässä Rähäkkälän tielle josta jatkoimme omatoimisesti äidin kääntyessä kotiin päivän askareisiin.
Kymin paloaukea oli siihen aikaan merkittävän iso, kokoa sillä oli noin 100 hehtaaria. Kulotus alueella tehtiin aivan 50-luvun lopussa jota kävimme myös ihmettelemässä pikkupoikana. Samalla seudulla kerrakin paloaukean yläreunasta näimme kuinka seitsemän hirveä, joista kaksi oli vasoja, matkasi Auvilan suopelloilla suunnaten meidän eteen. Hirvet olivat suunnanneet Pyörivänsuon suuntaan, joten pieni pelko joka kuitekin oli, hävisi siihen.
Kerhoissakin käytiin koululla iltaisin. Silloin kyllä jäätiin Mummolaan eli Rajalaan yöksi, kerhosta pois tullessa ei aina muistettu ottaa valaisimia mukaan. Silloin katsottiin välillä ylöspäin ja nähtiin, että tielinjalla oltiin kun taivas oli hieman vaaleampi, eikä osattu pelätä karhuja, susia eikä muutakaan metsässä liikkuvaa.
Mieleen painunut koulupäivä oli se, kun aamulla oli pikku pakkanen ja varasimme kevät keliin runsaasti aikaa. Lähdimme varttia vaille seitsemän kun oltiin kuultu sääennuste siitä Maestro transistoriradiosta. Matkan aikana sää muutui niin että vettä alkoi satamaan ja hiihtäminen muutui raskaaksi siten että myöhästyimme noin 5 minuuttia koulusta. Myöhästymisestä oli nuhteita ja jälkiistuntoa 1 tunti koulun jälkeen ennenkuin pääsi illan suussa kotiin vesimärkää latua.
Aika-ajoin saatiin uudetkin sukset, muistuu mieleeni kun isäni väänti hikipäässä niitä rotanloukku siteitä ruuveilla saippuan kanssa kiinni niihin musta-keltaisiin Kuusiston suksiin. Suksilla tietysti piti päästä heti koelaskulle kotoani Kivelän suuntaan alamäkeä. Uudet sälesukset luistivat hyvin ja jouduin hallitsemattomaan tilanteeseen niiden kanssa sillä seurauksella että mäen alla ajauduin suohaudan pystysuoraan seinämään ja eikun kumpikin suksi poikki lisäksi äkki pyssäys täräytti että kipeää teki. Kotiin päästyäni sain nuhteita ja vanhat puusukset sai kelvata hiihtoon tämän jälkeen pitkäksi aikaa. Samalla-alueella on Varismäki, Kuuselan ja Kivelän rajalla jossa kaskettiin 60 luvun vaihteessa siinä sijaitsee hyvä rinne johon kylän vähän suuremmat pojat rakensivat hyppyrimäen alastulon, rohkeimmat loikkasivat siinä noin 10 metrin leiskauksia. Kaskialue kokoa oli 20 hehtaaria.
Myös poikkeava koulumatka oli aikaan kun naapurit vuorokuljetuksin kyyditsivät hevosella Rahkakorpea myöten, kyyti oli vain aamusella kouluun päin. Koulupäivän jälkeen kävelimme kotiin. Kerrankin naapurin hevonen veti rekeä niin pitkään kun alamäkeä riitti. Runsaan lumentulon vuoksi edellispäivän reenraiteet olivat näkymättömissä jolloin vanha hevonen pysähtyi eikä suostunut jatkamaan. Ohjastaja totesi että Urpohevonen ei jaksa, käykäähän pojat ramppaamassa uraa hevoselle. Näin hevonen taas nykäisi reen liikkeelle ja matka jatkui. Tosin sama hevonen oli hyvinkin virkeä myöhemmin kun oli päässyt laitumeltaan karkuun naapurin pihaan asti. Naapurin Erkki totesi, kun Urpo hevonen laukkasi häntä pystyssä hyvinkin kepeästi sitä kiinni otettaessa, kyllähän Urpo tietää että ne ovat yl´vuoteisia perunoita eikä anna kiinni niillä, vaan parempaa pitää tarjota.
Viimeisinä vuosina Ylä-Muuratjärven kouluun matka kävi joskus "liian lyhyeksi" niinpä kolme veljestä otti ensin matkaa päinvastaiseen suuntaan, Mäkelää ja Viljasta kohti jatkaen Tikkalan kautta Ylä-Muuratjärven kouluun. Näihin aikoihin Pekanmäentie oli multapintansa vuoksi ajoittain huonossa kunnossa. Matkalla Tikkalan terveystalon ikkunasta terveydenhoitaja Sylvi Tikkala ihmetteli että mitä ihmettä nuo pojat tekee kun ajavat jo yhden koulun ohi. Matkaa kertyi noin 15 kilometriä suuntaansa koulupäivän jälkeen tietysti samaa reittiä kotiin.
Talven aikaan merkittiin kansanhiihto kilometrit muistiin taulukoihin ja niitä kertyi parhaimillaan 2800-3200 kilometriä jollaisia hiihtomääriä hiihtävät nyt maajoukkue valmennettavat. Koulumatka 8 kilometriä edestakaisin 16 km ja 100 koulupäivää josta kertyy 1600 km. Loput iltaisin läksyjen jälkeen, viikonloppuina ja liikuntatunneilla koulussa. Hiihdettiinhän silloinkin valmiita latuja aina kun peräänsä katsoi niin valmislatu näkyi, eli paluumatka oli jo helppoa. Jälkeenpäin näin kun on kulunut yli 50 vuotta voi todeta että onko peruskunto ja terveys säilyneet hyvänä näinkin pitkään, vieläkin parhaina päivinä tulee hiihdettyä yli 60 kilometriä.
Kesäiset työpäivät pientilalla
Pehkusuolla:
Kesätyöpäiviin kuului ennen Juhannusta karjalle kuivikkeiden
nosto pehkusuolta. Jokaisella tilalla oli oma tai toisilla useampi pehkukappale
jossain isommalla suolla. Kotitilallani niitä oli kaksi kappaletta Mustikkasuolla,
jossa niitä oli enemmänkin mm. Tikkalan tilojen kappaleet.
Lämpimän kelin ollessa ennen Juhannusta käveltiin kostealle
suolle, johon oli syntyneet runsain mitoin myös kesän kiusalliset hyttyset,
mutta kuokka heilumaan rahkasammaleeseen, josta muodostunut turvepaakku
nostettiin kepinpäähän tai haasioille kuivumaan. Toisilla taasen oli
säännöllisiä jyrkkäreunaisia suohautoja, joista terävällä lapiolla iskettiin
kantikkaita turvekappaleita.
Lämpötilan myötä teki mieli käyttää lyhythihaisia paitoja ja
lyhytlahkeisia housuja, mutta hyttysarmeija vaati mahdollisimman suojaavaa
vaatetusta. Heinäkuun puolenvälin jälkeen, kun nostetut pehkut olivat kuivaneet,
tultiin niitä kantamaan suolla olevaan yleensä laudoista tehtyyn talliin.
Kantaminen tehtiin paarien tyyppisillä kehikoilla tai pärekopilla. Kantamisen
aikaan ärhäkät paarmat kävivät kämmenen selkämykseen tai ohuen paidan läpi
puremaan, ja kun kummatkin kädet olivat kiinni työssä, tuskallista oli
paarmanpurema.
Talven tullen kuivaa pehkua haettiin hevosella reen kanssa
tallista navetan läheisyyteen josta tarpeen mukaan sitä revittiin karjan alle
kuivikkeiksi. Turve sekoittui lantaan ja lehmän virtsaan ja tuotos kasattiin navetan taakse, josta vietiin
edelleen jatkokäyttöön pellolle ja muokattiin maahan viljan ja kasvien
kasvatukseen. Näin toteutui luomuviljely, eikä ollut minkäänlaisia ympäristöongelmia.
Heinäpellolla:
Heinäkuun alussa viimeistään 12 päivä eli sanonta
Hermannilta heinään on seipäälle laitettavan heinänteon aloituspäivä. Heinää
seivästettiin vain sateettomina päivinä yleensä helteellä, mutta kun oli kuitenkin
aukeaa, niin tuulenvire auttoi jaksamaan. Helteellä tämäkin tehtiin vaikka
tukalaa oli.
Pientilan pelloilla viljeltiin mm. perunaa, kauraa, ohraa,
ruista ja heinää. Lähellä pihapiiriä juurikasvimaalla monenlaista pöytään
laitettavaa mm. porkkanaa, punajuurta, hernettä, sipulia, kaalia, lanttua,
kurkkua, kurpitsaa, mansikkaa, ym. Pihapuutarhassa taasen kasvoivat
herukkapensaat, karviainen, omenapuut, kirsikat, luumupuut, ym vastaavat
kokeiluluonteisesti.
Metsätyövälineeksi 60 luvun vaihteesta
Metsätöihin -60 luvun vaihteessa meille hankittiin ensimmäinen moottorisaha Remington joka oli aika iso ja painoi 16 kiloa tankit tyhjänä. Isäni asenti laipan ketjuineen siihen tämän jälkeen yritti sahata polttopuu rankoja tuloksena oli puun katkeaminen polttamalla. Samaan aikaan linja-autolta oli palaamassa Lesteliinin Erkki jonka isäni hihkaisi katsomaan sahausta. Erkki jolla oli aiempaa kokemusta sahoista, katsoessaan ketjua totesi sen olevan väärinpäin. Tämän jälkeen sahaus sujui normaalisti. Ketjuhan tällaisessa on merkittävästi suurempi kuin nykysahoissa. Saha kuitenkin oli rakenteeltaan kalvokaasutin mallia eli soveltui kaatamiseen ja katkomiseen. Vanhemmat sahat käytettiin siten että kaatamisen jälkeen kaasutin piti kääntää eri asentoon katkottaessa puuta kun uimuri ei toiminut kuin pysty asennossa. Seuraava moottorisaha oli myös Remington, mallia PL4 painoltaan 6 kiloa takit täytettynä. Ketjun leikkuunopeus oli tässä jo merkittävästi suurempi sekä puru paljon pienempää.
Metsätöihin -60 luvun vaihteessa meille hankittiin ensimmäinen moottorisaha Remington joka oli aika iso ja painoi 16 kiloa tankit tyhjänä. Isäni asenti laipan ketjuineen siihen tämän jälkeen yritti sahata polttopuu rankoja tuloksena oli puun katkeaminen polttamalla. Samaan aikaan linja-autolta oli palaamassa Lesteliinin Erkki jonka isäni hihkaisi katsomaan sahausta. Erkki jolla oli aiempaa kokemusta sahoista, katsoessaan ketjua totesi sen olevan väärinpäin. Tämän jälkeen sahaus sujui normaalisti. Ketjuhan tällaisessa on merkittävästi suurempi kuin nykysahoissa. Saha kuitenkin oli rakenteeltaan kalvokaasutin mallia eli soveltui kaatamiseen ja katkomiseen. Vanhemmat sahat käytettiin siten että kaatamisen jälkeen kaasutin piti kääntää eri asentoon katkottaessa puuta kun uimuri ei toiminut kuin pysty asennossa. Seuraava moottorisaha oli myös Remington, mallia PL4 painoltaan 6 kiloa takit täytettynä. Ketjun leikkuunopeus oli tässä jo merkittävästi suurempi sekä puru paljon pienempää.
Metsätöitä 60-luvun puolessa välissä
Varrasperän ja Tikkalan välimaastossa ns. Kyminmaalla yhtiö
suoritti Lähdemäessä pohjoisrinteellä suurhakkuun noin 200 hehtaaria aukkoa,
jossa oli mukana sen aikuisia metsätyökoneita. Aukossa tämän jälkeen riitti
paikallisilla nuorilla istutustöitä, parhaillaan meitä oli useampi kymmenen
kuokkimassa taimia maahan. Istutukselle meno oli mieluisaa, kun sai matkan
tehdä mopolla ajaen.
Tili tuli istutettujen taimien mukaan, olisiko taksa ollut 7
penniä taimi? Normaalipäivänä taimia sai maahan istutettua noin 500 kappaletta.
Houkutus muutamilla näytti olevan työntää nippu taimia oksakasojen alle, joka
kyllä sivusta harmitti, eipä ollut silloin rohkeutta kertoa siitä vastaavalle
työnjohtajalle. Työnjohtajan muistan innokkaana valokuvaajana kohteenaan aukolle
harhautunut tunturipöllöpariskunta, joka suuren aukean ja tunturimaiseman myötä
oli pesiytynyt maahan kannon viereen. Pöllöemot eivät olleet arkoja tai
puolustivat pesää yhdessä, väriltäänhän nämä ovat miltei valkoisia pieniä
tummia pisteitä lukuunottamatta. Istutuksen aikana pesä jossain vaiheessa
tyhjeni: tiettävästi pesintä onnistui ja poikaset oli opastettu lähimetsän
suojaan. Tunturipöllön esiintyminen on nykyisin hyvinkin harvinaista aivan
Pohjois-Lapissakin.
Nyt alueelta on hakattu kahteen kertaan: ensin harvennuksessa
kuitupuuta ja sitten jo pienempää tukkipuuta. Seuraavana jälleen aukkohakkuu
vuorossa eli kierto alkaa uudelleen. Sanontaan "Suomi elää metsästä"
voin todeta, että pienen osan on siihenkin tullut näin tehdyksi.
Omakohtaista kokemusta on myös jonkin verran
Purmo-pokasahalla ja Fiskars-kirveellä eli aika perinteisellä tavalla.
Pokasahan kunnossapitoon kuului terän teroitus sulkaviilalla ja terän haritus
jakoraudalla siten että haritus ei saanut olla liian suuri, koska se hidasti
puun katkaisemista. Jos haritus taas oli liian pieni, niin saha alkoi
panttaamaan eli ahdisti, kun terä upposi jonkin matkaa puuhun. Kyllä siinä
pinomottien kerääntyminen oli aika verkkaisaa nykymeininkiin verrattuna, mutta
talven lumien sulettua ei hakuun aiheuttamia jälkiä ollut havaittavissa toisin
kuin tänä päivänä, kun vuosienkin jälkeen on metsässä reilun puolenmetrin syvyisiä
raiteita, missä koneet ovat kulkeneet. Hevosajon kokemukset ovat jääneet
vähäiseksi, tosin apumiehenä sielläkin on oltu tukkeja nostaen reen
pankoille.
Myöhemmin 80 luvun alussa on kyllä noin 50 kiintokuutiota
juonnettu pienellä kopittomalla maataloustraktorilla vinssillä ja tukkipankolla
tien varteen, matkaa metsästä oli noin puoli kilometriä laanipaikalle lähes
metrin lumihangessa. Tien varressa tukkirungot jaettiin eli pätkittiin oikealla
tavalla, että kuutioita kertyi eniten, oma osaaminen tämäkin taito.
Pienriista metsästystä 60
luvun lopulla
Ympäristö antoi hyvät mahdollisuudet metsästää kanalintuja,
jäniksiä, oravia, piisamia ja kettuja. Saavutettaessa 15 vuoden iän oli aivan
selvää että metsästysluvat piti hankkia. Syksyllä aamuvarhaisella kun lähti
peltojen reunaan hiljakseen, saattoi havaita ampumaetäisyydellä metsoja, teeriä
sekä jäniksiä. Sekarotuinen pystykorvakoira oli verraton kaveri löytämään ja
ottamaan haukun puuoksalla istuvaan kanalintuun. Pystykorvakoira oli myös nopea
jäniksen ajaja, muistuu kun parhaimillaan aamuhämärissä saatiin neljä jänistä
pataan pantavaksi. Kanalintuja eräänäkin aamuna oli kaksi metsoa ja kolme
teertä saaliina.
Pystykorva ei tarvinnut mitään teknisiä apuvälineitä
seurantaan, koska se seurasi isäntäänsä. Aamulenkin jälkeen sai palata lähes
aina saaliin kanssa kotiin. Kun saalis oli käsitelty pataan pantavaksi, alkoi
viljan puinti kun aamukaste oli kuivunut.
Silloinhan kanalintupoikueita nähtiin marjojen poimintareissuilla
useampiakin. Jopa riekon poikueita tapasin kaksikin kappaletta,
"pärräävä" ja "mäkättävä" lintu herätti ihmetystä silloin
Keski-Suomessa, kun se on Lapin kanalintu toiselta nimeltään metsäkana.
Supikoiria ei silloin ollut ja niin lintupoikueet säästyivät tältä pesärosvolta
lentokykyiseksi. Kanahaukkaakin oli lupa ampua, jos kohdalle sattui tai häkillä
pyytää. Ketunkin nahka oli arvossaan oikealla tavalla käsiteltynä, toki vaikea
saaliiksi saatava. Oravan nahkoja talvessa tuli jokunen kymmenen kappaletta, ja
kun ne lisättiin naapurin nahkojen kanssa samaan nippuun, saatiin hieman
parempi hinta.
Ensimmäinen metsästys reissu
Metsästyksen alkuaikoja
Ensimmäisiä kertoja metsällä käynnit olivat metsiin ja maastoihin tutustumista millaista riistaa milläkin alueella esiintyi. Mielenkiintoisin oli ensimmäinen kun piti seurata kuinka pystykorvainen Piki etsi ja haki tuoreempien hajujen mukaan riistaa. Kulku ohjautui lähistön Mustikkasuon reunaa kumpareiden kautta. Syyskuun ilma oli usvainen, maassa veden aiheuttama kosteus ja puut lehedettömiä eli siis mitä parhain lintumetsäilma. Riista pysyisi koiran haukussa ja kostea maa vaimensi lähestyvän metsästäjän askelten äänet. Etenin hitaasti tähystäen koko ajan eteeni. Sukarno teki omaa työtään eli hakua. Se ei mennyt minusta montakaan sataa metriä kauemmaksi, mutta sentään monasti pois näkyvistä. Metsä vaikutti ainakin alkutaipaleella linnuista tyhjältä. Äkkiä korviin kuului nakutus ja narske, se taitaa olla metso. Silloin alkoi hiipiminen ääntä kohti. Piki koiraa ei ollut näkynyt vähään aikaan ja toivoin että se ei löytäisi nyt nakuttajaa, sillä silloin se melko varmasti lähtee lentoon. Olin varma että ääni oli metson mtta ihmettelin kuinka se nakuttaa nokkaansa näin syksyllä kuten kevätsoitimella. Jatkoin varovasti hiipimistä kohti naksuttavaa nokan ääntä. Odotin alkaa se hiomaan nokkaansa. Silloin se ei kuule eikä seuraa ympäristöä. Toivoin metson pysyvän samassa puussa vielä hetken aikaa niin pääsisin näkemään sen ja ampumaan. Sukarno ei ainakaan vielä ole saanut vainua metsosta, kun ei ole tullut paikalle. Aika tuntui pitkältä mutta ehkäpä se maksaisi vaivan. Vielä muutama kymmenen metriä, niin olisi näköetäisyydellä. Kyllä sen täytyy olla vain kivenheiton päässä minusta. Kumma kun se ei jo näy, päättelin mielessäni. Katselin puu puulta, oksa oksalta, mutta en vaan saanut metsoa näkyviin. Välillä sekin katkaisi sointinsa. Etsin homenokkaa, siellä se kuuntelee ja katselee, ei kai se vaan saanut minusta vihiä? Ei taas se aloitti ja nyt minä haen sinut kyllä jyvälle. Viimeiset metrit menin kuin vanha tekijä konsanaan ja yhtäkkiä vaiva palkittiin. Siinä se on puolessa välin runkoa oksalla kaulapitkänä nakuttamassa. Voi metso parka, nyt taitaa sinun sointisi katketa viimeisen kerran. Nostin Byhag Suhl haulikon hitaasti poskelle patruuna pesässä oli 4 mm Vihtavuori Royal haulipanos, tähtäsin huolellisesti ja painoin etummaista liipaisinta. Pamaus raikui puuttomalla suolla ja näin kun metso huojui oksallaan pitäen kynsillään siitä kouristuksenomaisesti kiinni, mutta viimein homenokka putosi maahan mätkähtäen. Henkitoreissaan se räpiköi siipiään, hakaten toista kovasti. Kumma kun Sukarno koira ei ole tullut jo paikalle. Välittömästi kuitenkin koira ryykäisi paikalle, katsoi hölmönä hetken siipiään hakkaavaa metsoa ja ryntäsi sen kimppuun. Hyöhenet vain pöllysivät ilmassa, kun se retuutti lintua oikein innokkaasti. Rauhoittelin koiraa kyllä nyt jo riittää paisti menee kohta pilalle. Pääsimme yhteisymmärrykseen, koira katseli pää kallellaan kun suolistin lintua. Palkkioksi koiralle annoin maksan, sydämmen ja katkaisin toisen koiven kuten tapana on nuorelle koiralle antaa purekseltavaksi, jotta saa paremmin seuraavat vainut sillä se jää koiran muistiin. Puhdistinhyvin rintaontelon sekä laitoin havunoksan sinne niin ilma vaihtuu ja jäähdyttää lihat paremmin estäen pilaantumisen. Tovin jälkeen laitoin linnun reppuun. Harvemmin syksyllä metso pitää soidinta mutta tämä oli meidän onni saaliin kotiin viemiseksi. Se oli minun ensimmäinen metso saaliini. Näin tapahtuin 60-luvulla.
-
Pystykorvan oloinen koira oli peräisin Pussiperältä nimet Sukarno ja Sitoroff antoi aikanaan Mäyrä Topi kun koiralle oli jätetty kaksi pentua kasvamaan. Sukarno sopeutui hyvin kulkemaan moottoripyörän kyydissä kun matka oli pisempi riistan etsintään.
Sukarno Jawa 250 ccm istuimella valmiina. Jawa hankittiin Kivi Topilta.
-Metsästys reissut yleensä oli Mustikkasuolle myös Pyörivänsuolle ja Kekinsuo joskus jopa Rahkakorpeen jotka oli riistan suosimia alueita. Myös kaskiviljelyn tuoma etu teeren lukumäärän runsautena oli havaittavissa joka suosi poikueen selviämistä lintujen ruoka-aittana sekä suojana.
Reissuilla osui eteen kaikenlaista joskus jopa tislauslaitteta useammat kätkettynä maastoon tosin käyttökunnossa tai toiminnassa ei niistä ollut yksikään. Eikä silloin ei ollut vielä suurpetojakaan seutuvilla, toisin olisi näinä aikoina edessähän voisi olla ilves, susi, karhu tai jopa ahma. Hyvin harvinainenkin saukko tai villisikakin voi näyttäytyä.
Metsästystä myös sota-aikana
Varsinkin jatkosodan aikaan oli puutetta kaikesta, ruuasta lisäksi jopa hauleista mitä käytettiin metsästyksessä. Nekin olivat kortilla jos tarvitsit hauleja ne sai vaihdettua lyijyllä tai taitavat valoivat hauleja itse. Tämän vuoksi kaikkialta piti etsiä mistä paikoista sitä löytyisi. Jos joku oli jättänyt heitteille lyjyä niin se oli hyvä löytö. Myös kupari oli etsittyä sillä tällä saatiin vaihdettua hylsyjä. Hauleja tehtiin itse valamalla kellä sattui olemaan siihen tarvittavat pihdit joita oli eri kokoisella valupesällä. Pitkänmatkan ampumiseen tarvittin isommat haulit ja yleensä lähi etäisyydelle sekä oravan ampumiseen pienemmät haulit.
Haulien valu pihdit ja haulipussi pienille sekä isoille hauleille. Kuva Anneli Viren.
Ennenhän ollut näin:
Metsästäjän tulee kunnioittaa luontoa ja riistaa sekä vaalia suomalaista metsätyskulttuuria ja vanhoja eränkäyntiperinteitä. Metsästäjän tulee olla aina avoin metsästyksen puolestapuhuja ja muistaa aina edustavansa kaikkia metsästäjiä.
Tosin tekniset laitteet ja runsas kuljetusvälineiden käyttö on muuttanut nyky metsästyksen luonnetta merkittävästi.
Vierailut juurilla:
Mikon ja Tyynen aikaan kävivät sukulaiset usein Kuuselassa varsinkin kesällä. Vierailut olivat odotettuja ja mieluisia, yhdessä käytiin marjassa ja tehtiin talven saunavastoja sekä istuttiin kahvikupin ääressä kuulumisia vaihtaen. Mikon sisarien perheet toivat tarjottavat isolta kirkolta kun maaseudun kaupat olivat kaukana ja säilöntä keinot vähäiset sähkön puuttuessa. Nämä vierailut tulivat yllättäen kun ei ollut vielä puhelin yhteyksiäkään mutta toivat kuin juhlan arjen keskelle. Mikon sisarien lapset jatkavat mieluisia kyläreissujaan edelleen lämpimässä hengessä. Näyttäisivät siltä että juurillaan on hyvä ja mukava käydä. Matkat Virroilta ja Jämsästä eivät näy olevan mikään este vierailuille joita mielenkiinnoilla odotellaan edelleen.
- Juhani Kuusela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti